25 huhtikuun, 2024
Isle of Man on jälleen näyttänyt karun puolensa. Nettitoimittajamme kirjoitti kuolemantapauksista uutisen, joka sai aikaan someraivon. Uutisessa itsessään ei ollut mitään niin ihmeellistä, mutta Facebookin saatesanat synnyttivät sosiaalisessa mediassa sille niin tyypillisen vihareaktion. Hän kyseenalaisti koko kilpailun järkevyyden, mikä on toimittajalle aivan tyypillistä. Kyseenalaistaminen ja kyseleminen kuuluvat työhön.
Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että kilpailua ei pitäisi missään nimessä kieltää, koska sitten pitäisi kieltää monta muutakin kilpailua ja tapahtumaa. Olen ajanut moottoripyörillä koko ikäni ja rakastan vauhtia sekä vaaratilanteita. Ikävät onnettomuudet, loukkaantumiset ja valitettavasti kuolemaan johtaneet tapauksetkin liittyvät siihen joskus.
Ymmärrän kuitenkin sen, että tällaiset kilpailut ja niiden järkevyys kyseenalaistetaan. Sama homma koskee Dakar-rallia ja vaikkapa formuloita. Kuolemantapaukset nostavat aina esiin saman kysymyksen, onko tässä touhussa mitään järkeä?
Kun Ralf Molander lähti Dakar-ralliin, tein hänestä juttua ja esitin kysymyksen, onko mitään järkeä laittaa kilpailuun 100 000 euroa, kun riskit ovat niin kovat?
Molander on helikopteripilotti ja opiskellut riskien hallintaa. Vastaus oli yksiselitteinen. Riskit ovat olemassa, mutta todennäköisyys, että juuri itse joutuu vakavaan onnettomuuteen tai peräti kuolee, on todella pieni, ja siihen voi itse vaikuttaa. Kilpailu kiehtoo enemmän kuin sen tuomat riskit pelottavat.
Karu fakta on se, että myös vaarallisuus kiehtoo. Joku on joskus sanonut, että formulat eivät kiinnostaisi ketään, jos kuoleman pelko ja järjettömän suuret palkat vietäisiin pois. Karrikoitua, mutta saattaa hyvinkin pitää paikkaansa.
Meitä motoristeja on moneen junaan. Läheskään kaikki eivät fanita kovaa vauhtia ja vaaratilanteita. Itse kuuluun sitten taas siihen joukkoon, joiden mielestä moottoripyörällä kovaa ajaminen on suuri nautinto. Bike-lehden testipäällikkö Christer Miinin on ajanut Mansaarella ja hänen mielipiteensä on hyvin helppo arvata. Me fanitamme Mansaaren ajoja ja montaa muuta juttua, jotka saattavat kuulostaa monen muun korvaan aivan kahelilta toiminnalta. Nautimme ajamisesta asfaltilla, mutta myös soralla. Haastamme itsemme moottoripyörien kanssa ja teemme ehkä hiukan typeriäkin juttuja. Se on osa meidän elämää.
Kuolema on aina ikävä juttu, mutta sekin kuuluu elämään. Se on niitä harvoja asioita, joita emme pysty välttämään. Siksi se myös pelottaa ja herättää tunteita.
Matkustin eilen Katalonian MotoGP-osakilpailuun ja luin Biken nettijutun, kun pääsin lentokoneesta Barcelonan kentällä. Ensireaktioni Facebook-päivitykseen oli hyvin samankaltainen kuin monella muulla. Sitten jäin puntaroimaan asiaa, ja käsitän todellakin, etteivät kaikki ymmärrä tällaisia kilpailuja. Eivät edes motoristit.
Tässä työssä olen huomannut, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa linjaa, jota motoristit noudattavat. Saatamme rakastaa bensan katkua, mutta silti eri asiat kiehtovat. Kun hehkutan lumella ajamista tai jotain muuta mielestäni todella hienoa asiaa, saattaa kollegani katsoa minua kieroon ja todeta, onko tuossa mitään järkeä. Juuri niin. Eihän siinä järkeä välttämättä olekaan, mutta minun mielestäni se vaan on todella hienoa.
Itselleni Mansaaren ajot edustaa jotain todella suurta ja hienoa, mutta yritän ymmärtää myös niitä, jotka eivät pidä sitä samassa arvossa. Moottoripyörälehtenä meidän tehtävänä ei ole moralisoida, mutta mielipiteitä on monia. Siksi pyrin ymmärtämään näitä eriäviä ajatuksia, vaikka en niihin yhtyisikään. Tästä syystä pyrin antamaan ymmärrystä myös toimittajalle, joka ei purematta niele Mansaaren ajoja ja sen karua tilastoa vuosien saatossa.
Kaikesta huolimatta rakastamme kilpailua sydämiemme pohjasta.
Kirjoittaja on Bike-lehden toimituspäällikkö
