Suomi 100 vuotta – suomalaisia maailmanmestareita, osa 9, Jarmo Hirvasoja

Jarmo Hirvasoja on vuoden 1990 jääspeedwayn maailmanmestari. Hän on saavuttanut myös MM-hopeaa, kaksi joukkuemaailmanmestaruutta, Pohjoismaiden mestaruuden, PM-pronssia sekä seitsemän Suomen mestaruutta.

SAAVUTUKSET

MM-kulta 1990
MM-hopea 1985
PM-kulta 1990
PM-pronssi 1989
Suomen mestaruus 1982, 1984, 1985, 1986, 1987, 1988, 1990

Jarmo ”Jamppa” Juhani Hirvasojalle kipinä moottoripyöräilyyn syttyi varsin nuorena, vaikka ihan rakkautta ensi silmäyksellä se ei ollutkaan. Kun hänet 1-vuotiaana nostettiin isän veljen moottoripyörän päälle, hän pani kovasti vastaan. Aika teki kuitenkin tehtävänsä, ja Jarmon ollessa 2-vuotias, poika oli jo niin koukussa moottoripyöriin, että sedän tullessa moottoripyörällä töistä, hän juoksi vastaan ja kinusi loppumatkaksi kyytiin.
Vuodet vierivät ja kaksipyöräiset pysyivät tiukasti Jarmon mielessä. Isoveli Kari kuljetti Jarmon polkupyörän ja mopon päällä katsomassa kaikki Oulun seudun moottoriurheilutapahtumat.
10-vuotiaana Jarmo pääsi lopulta itse ajamaan ensimmäisen kerran mopolla. Se oli juuri niin hienoa kuin hän oli ajatellutkin. 15-vuotiaana, vajaa vuosi ennen moottoripyöräkortin saamista, Jarmo hankki moottoripyörän valmiiksi odottamaan. Nuorukaisen kiinnostus brittipyöriä kohtaan oli kasvanut hänen ystäviensä kautta ja niinpä Jarmon ensimmäisen moottoripyörän merkki oli Ariel 600. Katupyöräilystä tuli hänelle pitkäaikainen ja tärkeä harrastus.
Jarmo harrasti nuorena kaikkia mahdollisia urheilulajeja. Luistelusta ja jalkapallosta muodostuivat ne mielekkäimmät. Lajit tukivat hyvin moottoriurheilua, mutta olivat niin mielekkäitä, ettei hän edes huomannut samalla treenaavansa fyysistä kuntoaan. Kilpailuvuosien aikana Jarmolle oli kuitenkin itsestään selvää, että kuntoa oli hoidettava kiinnostipa se sitten tai ei. Siperiassa pidetyt harjoitusleirit hän otti aina tosissaan.
Alle parikymppisenä Jarmo osti itselleen myös motocross-pyörän, mutta kun hän pääsi kokeilemaan maarataa ja jääspeedwayta, oli lajivalinta selvä. Ovaaliajo sopi hänelle huomattavasti paremmin kuin hyppely hiekkamontuilla.
Oulussa oli muutama menestynyt jääspeedwaykuski ja Jarmo pääsi mukaan kilpailuihin ystävänsä Jukka Raumannin mekaanikkona. Jarmo oli jo nuoresta lähtien laittanut itse pyöriään ja olikin varsin taitava mekaanikko. Hän ymmärsi, miten tärkeää myös ajajalle oli tietää mahdollisimman paljon pyörän tekniikasta. Kun Jarmo pääsi vielä seuraamaan monen menestyneen venäläiskuskin ajoa Oulun jäillä, oli kipinä jääspeedwayhin syttynyt.

Vuonna 1978 Jarmo osallistui ensimmäiseen speedway-kilpailuunsa hyvin huonolla menestyksellä. Hän ei kuitenkaan masentunut, vaan päätti yrittää entistäkin kovemmin. Vuotta myöhemmin, 25-vuotiaana, Jarmo pääsikin osallistumaan jääspeedwayn Suomenmestaruuskilpailuun varapaikalta. Tuloksena oli heti SM-pronssi. Jarmo oli hyvin iloinen saavutuksestaan, olihan mitali merkki siitä, että ajo alkoi luonnistua. Ja niin se todella teki, mitä enemmän Jarmo harjoitteli ja kilpaili, sitä enemmän hän menestyi. Lopulta mies nappasi itselleen seitsemän Suomen mestaruutta vuosien 1982-1991 aikana ja SM-mitalin jokaiselta kaudelta, johon osallistui.
Ensimmäinen SM-mitali siivitti Jarmon jääspeedwayn Suomen MM-joukkueeseen. MM-debyyttivuoden lopputuloksena oli kuudes sija, mikä oli miehille positiivinen yllätys, sillä kovan tason takia etenkin henkilökohtaisen luokan finaaliin pääsijöitä pidettiin jo todella taitavina ajajina. Mitaleista ei vielä osattu edes haaveilla, sillä Suomessa menestystä mitattiin finaaliin pääsynä lähinnä jo senkin takia, koska mitalisijat menivät yleensä aina automaattisesti Venäjälle. Jarmo ehti tavoitella MM-mitalia Suomen joukkueessa neljä vuotta, päästen joka vuosi finaaliin, kunnes viides vuosi toi MM-pronssin Suomen joukkueelle, johon Jarmon lisäksi kuuluivat Timo Sinkkonen ja Jorma Reima. Huolimatta siitä, että Suomen joukkue oli jo päässyt samalla kokoonpanolla pari vuotta aiemmin neljänneksi, oli mitali suuri ja iloinen yllätys miehille.
Kerran Jarmo jutteli ystävänsä kanssa venäläisten ylivoimaisuudesta jääspeedwayssa. Tämän mukaan heitä ei voisi voittaa, koska he ovat voittaneet lajin lähes kaikki maailmanmestaruudet vuodesta toiseen. Jarmoa tämä lause jäi vaivaamaan, sillä hänen mielestään venäläiskuskit eivät kuitenkaan olleet sen kummempia kuin muutkaan. Silti Jarmon tavoite ei koskaan ollut päihittää venäläisiä, sillä lähestulkoon kaikista muista kilpaurheilijoista poiketen Jarmolla ei ollut voitontahtoa eikä nälkää saavuttaa mitaleita tai mestaruuksia, hän vain yksinkertaisesti ajoi. Se ero kuitenkin oli, että Jarmo ajoi paremmin isommissa kilpailuissa, joissa vastus oli kovempi, koska hän tunsi, että hyvien kuskien kanssa oli helpompi ajaa.
Jamppa nousikin vuosi vuodelta kohti maailman huippua ja maailmanmestaruus oli usein jo käden ulottuvilla. Vuonna 1985 hän saavutti ensimmäisen henkilökohtaisen MM-mitalin, hopean.

Jarmo ymmärsi pian, että huipulla olon myötä tietyt vaatimukset kasvoivat. Hän ei halunnut pettää sponsoreitaan eikä yleisöä ja halusi näin ollen tehdä aina parhaansa. Kuntoilusta ja pyörien kilpailukykyisinä pidosta tuli entistä tärkeämpää.
Jarmo oppi laittamaan moottoripyöriään jo nuoresta lähtien. Huippuvuosien aikana hänellä matkasi kaksi mekaanikkoa mukana, mutta silti hän edelleen laittoi pyöriään mielellään myös itse. Suuri osa ajasta kului moottorin, etujousituksen ja renkaiden testaamiseen ja säätämiseen, sillä Jarmo huomasi, miten säädöistä ja renkaan piikkien asennosta saattoi muodostua ratkaiseva tekijä kilpailutilanteessa.
Koska perusjääspeedwaypyörä ei maksanut huimia summia, Jarmo tiesi, että kuka tahansa pystyisi hankkimaan samanlaisen pyörän, mutta erot syntyisivät ajotaidon lisäksi pyörän laittamisesta ja virittämisestä.
Jarmo oli pitkäjänteinen ja otti kilpakuntoon valmistautumisen tosissaan. Hänellä oli hyvä reagointikyky, mikä on erittäin tärkeää speedwayssa. Mies oli myös taktisesti taitava ja onnistuikin luomaan erän aikana onnistuneita ratkaisuja.

Menestyksistä huolimatta sponsoreita oli edelleen melko vaikea saada. Kilpailusta saadut tulot eivät kattaneet millään elämisen kuluja. Jarmo sai juuri ja juuri lyötyä pakettiin viisi kuukautta kestäneen kilpailukauden ennen kuin palasi työskentelemään teollisuusputkiasentajana. Vuodet olivat rankkoja, mutta ajaminen oli todella tärkeää miehelle ja hän oli sen eteen valmis tekemään lähes mitä vain.
Vuonna 1988 Jarmo saavutti toistamiseen jääspeedwayn joukkue-MM-pronssia, tällä kertaa Peter Nybon ja Hannu Larronmaan kanssa. Seuraavana vuonna oli vuorossa henkilökohtainen Pohjoismaiden pronssimitali. Mitalikokoelma karttui hyvää vauhtia, mutta se suurin ja kirkkain mitali antoi odotuttaa itseään. Jarmo tiesi, että hänellä oli siihen hyvät mahdollisuudet kaudella 1990, josta muodostuikin erityisen jännittävä.

Maaliskuun 11. päivänä vuonna 1990 Jarmo asettui Göteborgin MM-finaalissa lähtöportin taakse. Oulun mies oli ollut vastaavassa tilanteessa satoja kertoja, mutta nyt jotain oli toisin. Jarmo oli valmistautunut kilpailuun erilailla. Hän ei ollut lähtenyt kaksi viikkoa aiemmin pidettyyn joukkue-MM-kilpailuun, koska halusi keskittyä henkilökohtaisen mestaruuden saavuttamiseen. Hän oli ollut tärkeä osa joukkuetta jo kymmenen vuoden ajan ja koko sen ajan Suomen joukkue oli aina päässyt finaaliin. Nyt Jarmo oli halunnut valmistautua rauhassa koitokseensa. Jo kotoa lähtiessään hänellä oli tunne, että oli niin henkisesti kuin fyysisestikin hyvässä kunnossa ja pyörä oli toimiva. Hän oli löytänyt siihen todella hyvät säädöt.
Jarmoa vastassa oli kuusi neuvostoliittolaista, joista viidellä oli jo maailmanmestaruus. Hänen päävastustajansa oli kova luu Nikolai Nistshenko, jonka kanssa Jamppa oli tasapisteissä, ja jonka hänen oli nyt voitettava.
Startit eivät koskaan olleet kuuluneet Jarmon vahvuuksiin, mutta nyt myös lähtö meni nappiin. Kilpailu oli todella tiukka. Miehet vuorottelivat johdossa, eikä kumpikaan antanut piiruakaan periksi. Viimeisellä kierroksella Nistshenko menetti kuitenkin pyöränsä hallinnan ja lensi heinäpaaliin vai seinään. Edessä oli vielä yksi erä, mutta Jarmo tarvitsi vain yhden pisteen tuodakseen Suomeen sen historian ensimmäisen jääspeedwayn maailmanmestaruuden.
Jarmo ajoi viimeisen erän varmasti ja ylitettyään maalilinjan hänet kruunattiin maailmanmestariksi! 33 vuoden ajan oli kirkkain mitali pujotettu venäläisen kaulaan ja vain seitsemän kertaa se oli mennyt muunmaalaiselle. Jarmon tavoite ei ollut koskaan ollut voittaa maailmanmestaruutta ja nytkään saavutus ei auennut hänelle kertaheitolla. Jarmolla oli vielä kilpailufiilis päällä ja adrenaliinitaso niin korkealla, että hän olisi voinut lähteä ajamaan jo heti seuraavana päivänä. Pitkä kilpailukausi ei vielä tuntunut missään. Pikkuhiljaa kuitenkin kisalataus purkautui ja arjen hieman muuttuessa Jarmon valtasi ajoittain hyvän olon tunne. Hän kuitenkin koki saaneensa jo liiaksikin huomionosoituksia. Loppujen lopuksi Jarmo yllättyi siitä, miten helposti hän saavutti maailmanmestaruuden. Kenestäkään muusta ei yksinkertaisesti vain ollut päihittämään häntä. Hän oli lopultakin onnistunut osoittamaan ystävän kommentin venäläisten ylivoimaisuudesta vääräksi. Maailmanmestaruuden lisäksi Jarmo nappasi itselleen myös vuoden 1990 Pohjoismaiden mestaruuden.

Seuraavana vuonna Jarmo loukkaantui pahasti ennen MM-kauden alkua Oulun joukkuesemifinaalissa. Hänen kätensä neljä kämmenluuta menivät palasiksi, jänteet ja hermot tuhoutuivat, eikä hänellä ollut mitään mahdollisuuksia päästä puolustamaan maailmanmestaruuttaan. Kaikki kauden MM-osakilpailut menivät mieheltä sivusuun.
Kausi 1993 sen sijaan oli Jarmon itsensä mielestä hänen kaikkien aikojen paras vuotensa ajomielessä. Hän voitti kaikki muut kilpailut ennen finaalia, mutta Venäjällä ajetussa lopputaistossa hän ei vain enää onnistunut. Epäonni vaivasi myös jatkossa ja vaikka suomalainen kuului koko 1990-luvun alkupuoliskon maailman huippuihin ja oli jatkuvasti mitalikannassa kiinni, nappisuorituksia ei vain enää tullut. Lukuisat loukkaantumiset romuttivat mitalihaaveet, eikä hän enää maailmanmestaruusvuoden jälkeen onnistunut pääsemään mitaleille.
Vuonna 1997 Berliinin sisähallikilpailussa Jarmo ajoi yhteen saksalaisen kilpailijan kanssa ja lensi päin betoniseinää loukaten selkänsä. Seuraavana päivänä hän kävi vielä ajamassa yhden erän varmistaakseen, ettei rysäys jäänyt kummittelemaan mieleen. Kivut pakottivat kuitenkin lopettamaan ajon ja Jarmo matkusti takaisin Suomeen ja lääkäriin. Röntgenkuvat kertoivat, että selän nikamassa oli hiusmurtuma.

Jarmon pari viimeistä ajovuotta olivat menneet lähinnä jäähdytellessä. Hän ei enää panostanut kilpailemiseen, pyörien rakenne oli muuttunut päinvastaiseen suuntaan kuin Jarmo olisi halunnut ja viimeinenkin into kilpailemiseen oli hälvennyt. Kaudet olivat olleet raskaita, sillä kilpailuja ajettiin joka viikonloppu ympäri Keski-Eurooppaa. Välipäivinä Jarmo oli saattanut matkustaa Suomeen testaamaan yhdeksi päiväksi ja sitten matkannut takaisin viikonlopuksi Keski-Eurooppaan. Loukkaantumisen myötä hän joutui pitkälle sairaslomalle.
Kuin varkain Jarmon kilpaura jäi historiaan. Kilpakenttien taakse jättäminen ei lopulta tuottanut vaikeuksia. Jarmo tunsi, että hänellä oli jo tarpeeksi ikää lopettamiseen, eikä hän tuntenut koskaan katkeruutta tai negatiivisuutta. Olihan plakkarissa kaiken kaikkiaan maailmanmestaruus, MM-hopea, kaksi joukkuemaailmanmestaruutta, Pohjoismaidenmestaruus, PM-pronssi, seitsemän Suomen mestaruutta sekä epävirallinen jääspeedwayn maailmanennätys Hollannin Assenista, jossa hänen huippunopeus suoralla oli 145 km/h koko kierroksen keskinopeuden ollessa noin 100 km/h.
Jarmo ryhtyi yksityisyrittäjäksi ja perusti Hirvas-tekno-nimisen yrityksen, jossa hän kehittää ja valmistaa erilaisia koneita muun muassa jätteenkäsittelylaitosten käyttöön. Hän on kuulunut myös Oulun Moottorikerhon hallitukseen ja ollut Speedway-jaoston vetäjä. Jarmo on kiertänyt maailmalla seuraamassa jääspeedwaykilpailuja ja opastaa aina mielellään nuoria aloittelijoita.

Teksti kirjasta Voittamattomat – Menestyksen salaisuus / Nita Korhonen, 2012