Puoli kuuta peipposista, imuäänistä ei päivääkään

En saanut viime yönä nukuttua juuri lainkaan, kun se pyörä kummitteli mun mielessä… Sain eilen puhelun, jonka tunnelmaan oli erittäin helppo samaistua. Se tulee niin yllättäen ja salakavalasti, ettei siihen osaa oikein varautua. Eilen kaikki oli vielä ihan cool, mutta tänään! Se vain ilmestyy, ei mistään, vaikka toki sen olemassa olon kyllä tietää. Vähän niin kuin se kevään ensimmäinen kärpänen, joka eilen töistä kotiin ajaessa pörräsi auton tuulilasissa. Tämä talitintin eväs oli kaiketi viettänyt talvihorrosta jossain mun auton uumenissa ja kevätaurinko herätti sen kokeilemaan, minkä lasin läpi pääsisi ulos. ”Surisi kesää” kuin ilmoittaen: täällä taas ollaan ja pysytään syksyn pakkasiin asti. Mutta se pyöräkuume, sitten kun se tulee, se istuu kuin tauti ja siihen kevätflunssaan ei sitten mitkään tavanomaiset keinot tepsi. Tiedätte varmaan yökköset, jotka jumittuvat räpyttelemään hehkulampun loisteeseen ja eivät osaa pois, ellei joku armollinen sitä lamppua sammuta. Minä olen taasen jo terveiden kirjoissa ja se lamppukin on sammutettu. Nimittäin autotallissa, jossa kiiltelee uutuuttaan (ihqun punainen) Triumph Daytona vuosimallia -09 odottamassa niitä ensimmäisiä ajokilometrejä.

Nyt kärvistelen enää kilven mutterit valmiina kourassa, että pyörä saataisiin asianmukaisesti rekisteriin ja neitsytajelulle. Jäät ovat kotipihasta sulaneet ja työmatkalla motskareita tulee vastaan siihen malliin, että tuntuu dorkalta ajaa autolla. Tekisi mieleni tehdä Stonerit (aiheesta lisää seuraavan Bike-lehden MotoGP-jutussa) ja liittyä kotikylällä pärräävien kevaripoikien letkaan (tässä iässä saa/kuuluu kai jo haikailla nuoruusvuosien perään?) Suhaamisessa ei näytä olevan minkäänlaista päämäärää, kuten ei kuulukaan olla. Pääasia, että risteyksestä voi lähteä kiihdyttämällä (eikä varovasti luistelemalla, jalkaa maassa laahaten) ja tutkailla ja ihmetellä pyöriä taas kuin ensimmäistä kertaa -ja samanhenkisellä porukalla. Eipä sillä, etteikö suurin osa kyseisistä kundeista olisi ajanut läpi talven pyörillään, mutta nyt joukkoon ovat liittyneet sporttipyörien omistajat. Ja se on juuri se, mistä mielestäni tunnistaa kevään! Tiedä sitten onko tässä paikkakuntakohtaisia eroja, mutta tuntuu että täällä eteläisemmässä Suomessa näkee liikenteessä läpi talven tasaiseen tahtiin tietysti mopoja ja skoottereita, mutta myös katu- ja matkaenduroita. Mutta nyt sporttipyörät ovat tulleet ulos piiloistaan. Jos ei vaan takatalvi yllätä, niin pian saa nauttia jälleen siitä bonuksesta, joka tulee kotini sijainnista ainoastaan mp-ajokauden aikana vilkkaasti liikennöidyn mutkatien varrelta. Ne imuäänet, jotka loistavat poissaolollaan koko pitkän talven ovat palaamassa yhtä varmasti kuin muuttolinnut. Eli, rapataan kun vielä roiskuu, mutta ei kuitenkaan räpätä niin että naarmuuntuu. Mutta haloo. Kuuleeko Moto-Seinäjoki? Jäät ovat nyt lähteneet, hoputtakaa AKE:a ja laittakaahan pikana kilpeä tulemaan!