27 huhtikuun, 2024
Husqvarnan motocrosstallin mekaanikko Pelle Persson vilkaisi tyytyväisenä kelloaan. Tiimin uusin ulkomaalaiskuski, MM-kaudelle 1974 palkattu Kalevi Vehkonen kurvasi hanslankarinsa Eppu Mäkelän kanssa täsmälleen sovitulla hetkellä tehtaan portista sisään.
Harmi vain, että Vätternjärven eteläpohjukassa sijaitsevaan Huskvarnaan oli iskenyt pahimman sortin takatalvi. Lunta oli tullut edellisyönä 30 senttiä. Vehkosen oli tarkoitus testata uutta kalustoaan, ja oli päivänselvää, että tässä kelissä siitä ei tulisi mitään.
Persson ehdotti suomalaiskaksikolle, että he lähtisivät kolmeen pekkaan Belgiaan. Persson ajaisi tehtaan kuljetuskärryllä edellä, ja suomalaiset tulisivat omalla pakettiautollaan perässä.
Matkaan lähdettiin saman tien. Perillä oltiin parin vuorokauden päästä. Mutta takatalvi oli Belgiassakin. Lunta oli maassa siihen malliin, ettei ajamisesta tullut taaskaan mitään.
Kolmikko jatkoi matkaansa Etelä-Ranskaan. Vaikkei sää ollut kaksinen Ranskassakaan, taivaalta ei sentään tullut lunta. Niinpä edellä ajanut Persson hakeutui sovitulle harjoitusradalle ja alkoi pistää varikkoleiriä pystyyn.
Suomalaiset olisivat tulleet perille samaan aikaan Perssonin kanssa, ellei eläinten ystävänä tunnettu Kalevi Vehkonen olisi pysäyttänyt autoaan erään eteläranskalaisen lammaslaitumen reunaan ja alkanut jututtaa paikallista pukkia.
Aikansa rupateltuaan Vehkonen avasi auton takaoven ja sanoi selvällä suomenkielellä, että hyppäähän pukki takapenkille. Tämä teki työtä käskettyä ja kampesi lipsuvien kavioidensa kanssa kyytiin.
Sillä välin Pelle Persson oli ajanut kaluston asemiin ja jäänyt odottelemaan suomalaisia kavereitaan. Kohta nämä saapuivatkin. Ovet avautuivat. Ensin astui ulos Vehkonen ja sitten Mäkelä. Sitten tuli pukki.
– Jasså, teitä onkin nyt kolme, totesi Persson.
Nyt eletään huhtikuuta 2006. Kalevi Vehkonen on matkalla pääsiäisen viettoon Leville.
– Ei se kevään 1974 testireissu vielä siihen päättynyt, 59-vuotias Vehkonen sanoo.
– Illalla me siirryimme radalta hotelliin ja sitä tietä hotellin yökerhoon. Siellä ei ollut yhtään asiakasta. Pelleä alkoi väsyttää, ja hän päätti panna pitkäkseen baarin nurkkaan. Me lähdimme Epun kanssa pienelle kierrokselle kylille.
Pari tuntia kaupungilla pörrättyään Vehkonen ja Mäkelä olivat palanneet hotellin yökerhoon. Siinä vaiheessa saluuna oli ollut jo täynnä ihmisiä. Suomalaiset olivat alkaneet etsiä mekaanikkoaan ja löytäneet hänet samasta paikasta, jonne he olivat hänet alkuillasta jättäneet.
– Siellä se Pelle makasi samassa asennossa, johon hän oli nukahtanutkin. Musiikki ja muukin meteli oli hirvittävän kovaa, mutta Pelle vaan kuorsasi, Vehkonen nauraa.
Iltaan ja yöhön oli mahtunut monta muutakin mielenkiintoista juttua. Yksikin paikallisen sairaalan päivystävä lääkäri oli päättänyt lähteä kesken työvuoronsa muutamalle piristävälle maljalle yökerhoon. Siellä hän oli törmännyt pohjoisiin vieraisiin ja todennut, että hän haluaa aivan ehdottomasti tutustuttaa nämä omaan työpaikkaansa.
– Niin me hypättiin lääkärin Rellun ja ajettiin sairaalaan. Lääkäri johdatti meidät potilastilojen läpi työhuoneeseensa ja tarjosi heti aperitiivit. Totesimme siinä vaiheessa toisillemme, että huomisissa ajoharjoituksissa ei auta lipata. On nimittäin päivystävä lääkäri sen verran vauhdikkaassa kunnossa.
– Ranskasta jatkoimme vielä Espanjaan. Ensin kävin hakemassa Montesalta lopputilin, ja sen jälkeen testasimme taas Husqvarnaa. Näin testimatka, jonka piti olla vain viikon mittainen vierailu Ruotsiin, venyi lopulta 2,5 kuukauden pituiseksi.
Kalevi Vehkonen ponkaisi motocrossmaailman otsikoihin helteisenä heinäkuun sunnuntaina 1968. Vasta 21-vuotias laiheliini pesi Hyvinkäällä ajetussa 250-luokan MM-osakilpailussa koko maailman motocrosskerman ja voitti mennen tullen molemmat erät.
Tulos oli suunnaton yllätys kaikille muille paitsi Vehkoselle.
– Kausi 1968 oli minulle kaikin puolin hyvä. Ensin voitin Päitsin ja sitten sen Hyvinkään kisan. Sitten tuli motocrossin Suomen mestaruus ja vielä seuraavan talven alkajaisiksi moottorikelkkojen maailmanmestaruus USA:ssa.
– Se oli tulosta systemaattisesta harjoittelusta. Velipoika Ville sanoi kauden alussa, että kun ei voida treenata Suomen säiden takia kunnolla motocrossia, niin treenataan sitten lumispooria. Se osoittautui erinomaiseksi jutuksi. Lumispoori kehitti ajosilmää, ja se oli fyysisesti aivan helvetin rankkaa.
Hyvinkään jättipotin jälkeen Vehkonen eteni maailman turuille yhtä jalkaa Heikki Mikkolan kanssa. Esimerkiksi kaudella 1971 kaverukset tasasivat MM-kisan erävoitot Puolassa. Kauden päätteeksi Mikkola sai tehdassopimuksen Husqvarnalta 500-kuutioisiin ja Vehkonen Montesalta varttilitraisiin.
– Montesa oli hyvä pyörä, mutta tehdas oli runkoa kehittäessään hivenen hidas. Noina vuosina motocrosspyörien jousituksissa elettiin mullistusten aikaa, ja Montesa ei oikein pysynyt kehityksen vauhdissa mukana.
Kaudella 1972 Vehkonen sijoittui MM-sarjan neljänneksi. Mahdollisuuksia olisi ollut parempaankin.
– Olin jatkuvasti kisojen toiseksi nopein kuski Joel Robertin jälkeen, ja olisin voinut saada hopeaa. Kuvio meni pilalle muutaman ratkaisevan keskeytyksen takia. Esimerkiksi Neuvostoliitossa katkesi runko.
Vehkosella on järkeenkäypä selitys siihen, mikä siivitti hänen ikiaikaisen aisaparinsa Heikki Mikkolan neljään motocrossin maailmanmestaruuteen.
– Hessu osasi hoitaa kaikki asiansa säntillisesti. Hän järjesti vaimonsa ja lapsensa Belgiaan, ja siksi hän pystyi viettämään kisakaudellakin normaalia perhe-elämää. Minulle taas reissaaminen oli suurta poikamiehen seikkailua.
– Sitä paitsi Hessu oli erittäin urheilullinen tyyppi. Otti vain aikansa, ennen kun hän sai itsestään parhaimman vauhdin esiin. Jos Hessu olisi saanut heti kaiken kapasiteettinsa käyttöönsä, hän olisi mennyt menojaan jo aikoja sitten.
Vehkonen päätti aktiiviuransa 29-vuotispäiviensä kynnyksellä syksyllä 1975.
– Selkä oli siinä kunnossa, että minun oli pakko miettiä, kannattaako sitä enää rasittaa. Selkä saatiin hoidettua, mutta se tarkoitti, että ajaminen piti lopettaa.
Teksti: A.C. Keller
