26 huhtikuun, 2024
Elohopea sinnitteli hellerajan tuntumassa, kun seitsemän maailmanluokan maarata-ajajaa odotti lähtölupaa varikon portilla EM-kisojen välierässä Tanskan Ålborgissa 1960-luvun alussa.
Kyse oli uusintastartista, jolla paikattiin edellinen, kaatumisen takia keskeytetty lähtö. Se selitti, miksi viivalle oli menossa vain seitsemän kuskia. Pääluku oli pudonnut yhdellä, kun edellisessä erässä välikohtauksen aiheuttanut ajaja oli heitetty uusintalähdöstä ulos.
Yksi starttimerkkiä odottaneista kuljettajista oli nuori suomalaistulokas Kalevi Lahtinen. Tampereen tuulispää oli tehnyt päivän mittaan tasaista työtä, ja jos hän voittaisi viimeisen eränsä, homma olisi sillä selvä. Hän olisi finaalissa.
Lahtinen keskittyi ratkaisevaan starttiinsa huolella. Hän venytteli käsiään ja oikoi jalkojaan. Hän jopa avasi kypärän hihnan, jotta hän olisi saanut paremmin happea.
Kun lähtömerkki tuli, Lahtinen jysäytti mekaanikon avustamana laitteen käyntiin ja lähti rullailemaan kohti starttiviivaa.
Kaikki oli valmista. Kierrokset nousivat, kumiritsa rävähti. Lahtinen onnistui startissaan mainiosti ja latasi selvässä johdossa ensimmäiseen kaarteeseen.
Takasuora meni vielä hyvin. Suomalainen makasi litteänä pyöränsä päällä ja teki selvää hajurakoa kilpakumppaneihin.
Sitten tapahtui jotakin täysin käsittämätöntä.
Samalla sekunnilla, kun Lahtinen hölläsi kaasua ja taittoi kakkoskurviin, häneltä lähti kypärä päästä. Se sinkoutui ilmaan kuin ammuttuna. Näky oli niin dramaattinen, että kisan toinen suomalaiskuski, varikolla omaa ajovuoroaan odottanut Reima Lohkovuori ehti jo luulemaan, että maanmieheltä oli irronnut pää.
Lahtinen tajusi, että hän oli tehnyt starttia odottaessaan elämänsä munauksen. Hän oli unohtanut kypärän hihnan auki.
Toisaalta hän hoksasi senkin, että jos hän nyt keskeyttäisi, hän saisi heittää EM-finaalipaikalle hyvästit. Niinpä hän päätti ottaa riskin ja ajaa hylkäyksen uhallakin kisan loppuun ilman kypärää.
Tukka hulmuten hän veteli viimeiset kierrokset ja venyi kuin venyikin voittoon. Kun kukaan ei tehnyt asiasta vastalausetta, hän sai pitää ratkaisevat pisteensä. Näin hänestä tuli paitsi EM-finalisti myös maailmanhistorian ensimmäinen rata-ajaja, joka oli ajanut kansainväliseen arvokisavoittoon paljain päin.
Ovi oli auki ja pannu kuumana maaliskuun viimeisenä lauantaina Kalevi Lahtisen kerrostalokaksiossa Kaukajärven rannalla Tampereella. Ratakettu täytti 70 vuotta ja tarjosi paikalla saapuneille korppukahvit.
Lahtisella on muhkea palkintokokoelma. Sieltä löytyy muun muassa viisi henkilökohtaista Suomen mestaruutta speedwaysta ja viisi joukkuemestaruutta maaradalta.
Kaapissa on myös muistoja mannermaalta. Esimerkiksi Saksan Bremenissä ajettuun Kultaisen avaimen speedwaykilpailuun Lahtinen osallistui 11 vuotena peräkkäin ja nousi joka kerta palkintopallille. Voittoon hän ajoi vuosina 1964, 1965 ja 1966.
Lahtinen on palkittu kaikilla mahdollisilla Suomen Moottoriliiton ansiomerkeillä. Hän on myös saanut useaan otteeseen tunnustusta valtiovallan suunnalta. Viimeisin plakaatti on vuonna 2003 myönnetty Pro Urheilu -mitali.
Killeksi kutsuttu Kalevi Lahtinen hankki ensimmäisen speedwaypyöränsä 17-vuotiaana kollina 1953. Vuosi oli sama, jolloin Tampereen keskustaan valmistui legendaarinen Eteläpuiston speedwayrata.
– On siellä Eteläpuistossa tullut eräänkin kerran ajettua. En uskalla edes ajatella, kuinka monta kertaa olen sen radan kiertänyt, Lahtinen nauraa.
Parhaan vauhtinsa hän löysi kilpailukaudella 1966. Tuloksena oli kasapäin kansainvälisiä arvokisavoittoja Saksaa, Hollantia, Puolaa ja silloista Tshekkoslovakiaa myöten. MM-finaalipaikkakin jäi tuona vuonna vain yhden pisteen päähän.
Mutta kaudella 1966 Kalevi Lahtinen koki myös yhden sysimustan hetken. Se koitti syksyn viimeisessä kisassa itäsaksalaisessa Senftenbergin kaupungissa viitisenkymmentä kilometriä Dresdenistä pohjoiseen.
– Rata oli sateen jäljiltä liukas, ja lipsahdin keulilta nurin. Odotin ensin, että muut kuskit menivät ohi, ja aloin sen jälkeen nostaa pyörää pystyyn. Takaa tuli kuitenkin vielä yksi unkarilaiskaveri, joka ei nähnyt kuraisten ajolasiensa läpi mitään vaan pamautti täysillä selkääni.
Vakavasti loukkaantunut Lahtinen kiidätettiin ensiapuun Senftenbergiin ja sieltä jatkohoitoon Berliiniin. Kotiin hänet voitiin lennättää vasta joulukuussa.
– Siihen loukkaantumiseen päättyi käytännössä minun speedwayurani, Lahtinen sanoo.
Lahtinen jatkoi kyllä ajamista loukkaantumisen jälkeenkin.
– Enhän minä malttanut lopettaa, kun olin juuri ollut perustamassa Tampereelle uutta Tampereen Moottorikerhoa ja rakentanut kerhon sisälle Ässien speedwayjoukkuetta. Jonkunhan sitäkin hommaa piti ruveta vetämään.
Vuonna 1973 Lahtiselle tuli 20 ajovuotta täyteen. Siinä vaiheessa hän totesi, että nyt voisi sopiva hetki heittää ajohanskat tiskiin. Mutta ei siitäkään lopettamispäätöksestä mitään tullut. Hänet oli värvätty lajivastaavaksi Suomen Moottoriliittoon ja joukkueenjohtajaksi Tampereen Ässiin, ja niissä tehtävissä hän tuli tarttuneeksi pyörän sarviin itsekin.
Mutta sitten tultiin vuoteen 1975 ja siihen karmeaan episodiin, jonka jälkeen Kalevi Lahtisen ei tarvinnut jahkailla uran lopetusasioita enää kertaakaan.
Vaasasta kilpailumatkalta palannut Ässien joukkue rysäytti rajun hirvikolarin Ikaalisissa. Pahiten loukkaantui etupenkillä nuokkunut Lahtinen. Hän sai vaikeita vammoja muun muassa kaularankaansa ja kalloonsa.
– Hirvi ja Lahtinen löivät päänsä yhteen. Hirvi kuoli, Lahtinen hymähtää.
Hän ei toipunut enää työkuntoon vaan joutui siirtymään nelikymppisenä sairaseläkkeelle.
– Mutta mikä tässä on ollessa. Nykyajan lääkkeet ovat hyviä ja Peurungan kuntoutuslaitoksen hoidot loistavia. Elämä sujuu, kun vain muistaa tehdä hoitojen väliset kotiläksyt kunnolla.
Teksti: A.C. Keller
