24 maaliskuun, 2026
Mankit jäivät Mekongin rannalle odottamaan rahtia Eurooppaan, mutta matka ei pysähtynyt. Aasian junamatkojen ja rajamuodollisuuksien jälkeen edessä oli Yhdysvaltojen halki ajettu seikkailu uusilla pyörillä.
Kerrottakoon heti alkuun, että niinhän siinä kävi, jouduimme hyvästelemään Mankit ja jättämään ne Laosin Vientianeen huolintayhtiön varastoon odottelemaan rahtia seuraavaan määränpäähän. Mankien maahan vienti Amerikkaan meidän aikatauluilla ilman minkäänlaisia esivalmisteluja koitui ylivoimaiseksi. Noin viikon verran asioita Laosissa selviteltyämme totesimme, että liikaa byrokratiaa ja lupia pyörien maahan vientiin. Ja vaikka paperihommista olisimme vielä selviytyneetkin, niin lentorahdin kokonaishinta oli lopulta aivan posketon.
Väliin mainittakoon kiitos Hondan maahantuoja Brandtille, joka auttoi osaltaan paperien hankinnassa joita ei nyt kuitenkaan suunnitelmien muuttuessa tarvittu. Mutta ei tämä tähän nyt voinut tyssätä! Tarkoitushan oli kiertää maailma näillä vehkeillä. Se oli se juttu.
No onhan niitä Mankeja Ameriikassakin! Pikaisen Googletuksen tulokset näytti, että ihan sopu hintaankin ja ostonkin pitäisi onnistua muitta mutkitta. Laitettiin saman tien tarjouspyyntöjä vetämään San Franciscon alueen Honda-jälleenmyyjille. Ajatus oli ajella “coast to coast” eli Californian länsirannikolta Floridan itärannikolle.
Suunnitelma oli nyt se, että Mankit lähtisivät Laosin Vientianesta paikallisen huolintayhtiön toimittamana rekkarahdilla Thaimaaseen Bangkokiin, josta laivarahdilla Espanjan Valenciaan.
Miksi Espanjaan? Siksi että siellä oli omasta takaa kontaktit, jotka voisivat varastoida pyörät, ja ne olisivat seuraavaa kautta ajatellen valmiina Afrikan mantereen valloitukseen. Ja viimein saisimme anottua maksamamme Carnet de passagen panttirahat takaisin pyörien saapuessa Eurooppaan, noin 8000 €/pyörä. Pakistanin vierailu nosti pantin pilviin.
Vierailumme Laosissa kesti kaikkine selvittelyineen sen kuukauden päivät. Kilometrejä Aasiassa n. 4000. Mittarin kokonaiskilometrimäärä näytti 24 000 km.
Tarkoitus oli jatkaa matkaa heti, kun saisimme asiat selviksi huolintayhtiön kanssa ja Mankit lähetyskuntoon. Lähetyskunto tarkoitti tankit tyhjäksi, mikä meni ajamalla, akun navat irti, ohjaustangon ja peilien irrotus sekä tietysti irrotettiin tavara- ja puhelinlataustelineet, jotka lähtivät mukaamme “Amerikan Mankeihin”. Mietimme myös parempien takaiskareiden mukaan ottamista, mutta jäi vähän epäselväksi ohjeistus iskunvaimentimien kuljetuksesta lentokoneessa. Joten hylkäsimme ajatuksen.
Pyörät siis jäivät Thaimaan ja Laosin välissä kiemurtelevan Mekong-rajajoen tuntumassa sijaitsevaan peltihalliin, josta toivottavasti kesän aikana löytävät tiensä Espanjaan. Meidänkin oli jo aika pakata tavarat ja jatkaa koska Laosin 30 päivän viisumit olivat umpeutumassa.
Saimme tavaratelineet ja ajopuvut ängettyä boksin sisään, kypärän joutui sitomaan ulkopuolelle. Löysimme paikallisesta marketista kärryt, joilla oli kätevä vetää nyt jo n. 30 kg Hepco & Beckerin varustebokseja perässä.
Kumpikaan ei koskaan ollut käynyt Kiinassa ja nyt siihen avautui hyvä tilaisuus. Vientianesta kulki juna Kiinaan. Siispä jatkoimme raiteilla matkaa. Juna pysähtyi rajalla ja matkustajat ohjattiin tarkastuksiin.
Olisi voinut kuvitella, että nyt ilman ajoneuvoja rajamuodollisuudet kerrankin sujuvat… No, ei päästy edes junaan Laosissa ennen kuin Juha oli joutunut katkomaan kaikki pihtimallisen Leathermanin puukkoterät. Vaihtoehtona oli jättää koko työkalu virkailijan taskuun, koska junaan ei saanut viedä mitään teräaseita.
Matkaan päästiin ja muutaman tunnin jälkeen saavuttiin Kiinan raja-asemalle. Oltiin melkein päästy jo tullista ohi, kun virkailijat alkoivat kiinnostumaan laatikoittemme kannessa olevista isoista maailmankarttatarroista, jossa maat olivat merkitty väreittäin… mikä ei välttämättä ollut hyvä juttu. Ihmettelimme mistä kiikastaa.
Kunnes selvittivät, että Taiwan oli merkitty eri värillä itsenäiseksi maaksi, aivan kuin ei kuuluisikaan Kiinaan. Oli myös joku toinen alue pohjoisessa, jonka he mainitsivat kuuluvan Kiinalle. Se oli myös “väärin” kartassa. Tenttasivat meiltä, että olimmeko tietoisia näistä alueista ja mistä ja miksi kannamme tällaisia karttoja.
Eipä auttanut kuin myönnytellä ja leikkiä tietämätöntä asioista, kun aikaakin oli tuhrautunut kuulustelussa ja kiire junaan. Lopulta kerettiin ja päästiin jatkamaan, mutta kartat eivät. Ehdottelimme vielä, jospa olisimme leikanneet vain Kiinan pois maailmankartalta koska halusimme säilyttää kartat osana rekvisiittaa. Sekään ei sopinut. Piti repiä irti koko kartta. Löysivät vielä laatikoiden sisäpintaankin liimatut samanlaiset, jotka kokivat saman kohtalon.
Junamatka itsessään kului leppoisasti ikkunasta maisemia katsellen ja kuivalihaa imeskellen. Sangen suppea valikoima ravintolavaunussa. Juna oli pikajuna, mutta ei nopein malli ja keräsi vauhtia 250 km/h. Matka Vientianesta Kunmingiin kesti koko päivän. Oltiin illalla perillä. Taisi kestää n. 10 h. Yövyttiin aseman lähellä hotellissa. Laosista ostetut kärryt kestivät tähän asti, mutta nyt renkaat lähtivät eri suuntiin. Ostettiin lennosta ensimmäiset vastaan tulleet kiinalaiset versiot, jotka palvelivatkin sitten loppuun asti. Aamulla jatkettiin junalla Kunmingistä läheiselle asemalle Kunming Naniin, josta hypättiin toiseen junaan, joka suuntasi Jiangmeniin. Sisämaasta lähemmäs merenrantaa. Välimatkat olivat pitkiä. Matka kesti taas koko päivän.
Kiinassa olisi voinut kierrellä ehkä pidempäänkin, mutta olimme sellaisilla leveyspiireillä, että vuodenajan kylmät ilmat pakottivat siirtymään etelän suuntaan.
Nyt parin päivän junamatkan jälkeen olimme taksimatkan päässä Kiinan erityishallintoalue Macaosta, jota Kiinan Vegasiksikin lukuisista kasinoistaan johtuen kutsutaan. Sitähän se kyllä olikin, vaikka silloin vielä meillä ei Vegasista kokemuksia ollutkaan. Macaossa vietimme pari päivää kaupunkia kierrellen.
Macaosta oli parin tunnin lauttamatka Kiinan toiseen erityishallintoalueeseen Hong Kongiin, joka oli myös käymisen arvoinen paikka. Yksi maailman tiheimmin asutuista alueista niin kuin Macaokin, toinen toistaan korkeampia pilvenpiirtäjiä kylki kyljessä. Kummallakin alueella vielä omat valuuttansa. Kaupunki oli siisti ja hyvin huoliteltu ainakin paremmilla alueilla. Katukuvassa oli havaittavissa hyvin pukeutuneita menestyjiä luxusluokan ajoneuvoineen. Olimmehan yhdessä maailman talouden tärkeimmässä keskuksessa. Mutta suurin ihmettelyn aiheemme oli kuitenkin kaupungin taksit. Suurin osa 80-luvulta jääneitä Toyotan Crowneja.
Hong Kong Islandilla kaupungin maasto oli melko mäkistä. Ja korkeimmalta kohdalta The Victoria Peakilta oli mahtavat maisemat koko kaupungin ylle. Patikoimme ylös, mutta alas palasimme Peak Tramilla. Funikulaarijunalla, joka ajelee porukkaa ylös alas. Kiinan, Macaon ja Hongkongin vierailuun taisi viikko vierähtää ja kieltämättä jäi vähän lyhyeksi. Mutta kyllä siinäkin ajassa jo jonkun käsityksen alueista sai.
Hong Kongista otimme lennot Amerikkaan San Franciscoon. Lento oli suora ja kesti 12t 30 min. Varsin erikoista aikamatkustelua. Lento lähti 10.45 aamulla ja perillä olimme samana aamuna 7.20. Eli kolme tuntia 25 minuuttia aikaisemmin kuin lähtiessä. Muistoksi tuli ehkä pahin jetlag ever.
Myös maahantulo Amerikkaan vaati kohdallani vähän lisäselvityksiä. Juha pääsi suoraan passintarkastuksesta läpi. Minut passitettin kuulusteluihin. Virkailija saattoi odotushuoneeseen, jossa jo parikymmentä muutakin maahan pyrkijää odotteli vuoroaan. Odotusaikana ei saanut käyttää puhelinta. Jos joku erehtyi, niin huomautettiin heti. Tunnin odottelun jälkeen hakivat toimistoon ja alkoi tenttaus. Siinä vierähti toinen tunti. Kysymyksiä riitti laidasta laitaan ja lopuksi vielä katseltiin yhdessä virkailijan kanssa valokuvia ja pankkitilin saldot puhelimestani. Ilmeisesti oli tyytyväinen kuviini, kun lopuksi lausui toivomani sanat “Welcome to USA”.
Matkustuksen lomassa oli väännetty muutaman moottoripyöräliikkeen kanssa kauppaa Mankeista. Niistä oli nyt kaksi päässyt jatkoon lähes samalla hinnalla, mutta toinen valikoitui voittajaksi sijaintinsa ja erinomaisen asiakaspalvelun ansiosta. East Bay Motorsport ja sieltä Amit. Liikkeelle pisteet 5/5.
Löysimme vielä kyseisen liikkeen läheltä motellin, josta oli helppo poiketa kaupoille. Liike oli todella iso ja valtava varasto ajopelejä. Ja valmiina varastossa jo yksi kappale Mankeja ja toinen laitettiin tilaukseen. Se luvattiin parissa päivässä. Värin valinnassakaan ei vaikeutta, koska tarjolla oli vain punaista mallia.
Kaupat sujuivat hyvin, vaikka paperia, allekirjoituksia, sitoumuksia, vastuuvapautuksia ym. ym. oli paljon. Titlet ja rekisterikilvet toimitettaisiin kahdessa viikossa ilmoittamaamme osoitteeseen Kaliforniassa. Siksi aikaa saimme väliaikaiset kilvet, jotka nekin olivat voimassa 4 kk ajan. Ystävällinen myyjä avusti myös vakuutusten hankinnassa. Se onnistui puhelimitse.
Lisäksi taas kerran totesimme, että takalaatikon paino tulisi olemaan liikaa Mankien alkuperäisjousitukselle. Varsinkin takapäässä. Siispä päivitimme pyöriin myös samanlaiset iskarit taakse kuin aiemmissakin peleissä. Uudet saimme tilattua kätevästi suoraan liikkeeseen. Alkuperäiset takaiskarit jätimme myös sinne. He lupasivat lähettää ne, jos tarvetta olisi. Etupään alkuperäinen jousitus on myös todella löysä, mutta se sai nyt olla. “Kyllähän niillä nyt yhden maan halki ajaa!”
Pyöriä odotellessa oli hyvää aikaa tutustua kaupunkiin ja sen eri alueisiin. Siihen soveltui hyvin kaupungin laaja metroverkosto eli BART, joka oli halpa ja kätevä liikkumismuoto. Ja muutaman päivän kuluttua pääsimme myös mankeilemaan ja suorittamaan pientä sisäänajoa kylillä odotellessamme vielä viikonlopun yli iskaritoimitusta ennen kuin pääsisimme oikeasti jatkamaan.
Kaupungissa riitti katseltavaa. Yleisen huumeongelman lisäksi ihmeteltiin autoja liikenteen seassa ilman kuskia! Robottitaksit, joissa oli sensoreita joka kulmassa ja ripaus tekoälyä kuljettelivat ihmisiä ihan muina robotteina. Liikkuivat täysin muun liikenteen mukana, varmasti paremmin ja turvallisemmin kuin ne, missä oli kuski ja vain kaksi silmää.
Viimein tilaamamme iskarit saapuivat ja asensimme ne heti. Samassa saimme asennettua takapakkarin ja puhelimen laturin ohjaustangon kiinnikkeeseen. Ne mitkä olimme vanhoista ottaneet mukaan. Nyt ne näyttivät lähes samanlaisilta kuin eurooppalaiset serkkunsakin. Tosin Amerikan ja Euroopan Mankeissa on myös pieniä eroja. Mm. vilkut ja takavalo ovat erilaisia. Lisäksi Amerikan mallista puuttuu ajonesto/varashälytin.
Viimein kaikki oli valmista ja päästiin matkaan kohti Itärannikkoa. Ensimmäiseksi ajelimme Los Angelesiin pari päivää. Matkaa kertyi n. 500 mailia. Kelit olivat vielä melko viileät, noin viidentoista asteen tuntumassa, koska olihan se talvi täälläkin. Ajatuksenamme oli kuitenkin ajella koko ajan kohti etelää, jossa toivoimme ilmojen lämpenevän.
Taas tuli aika kerrata kerrospukeutumisen alkeet. Rukan ajopukumme kun olivat hengittävää mallia. Parhaimmillaan ne ovat kuumissa olosuhteissa päästäen ilman läpi. Ja olivat toimineetkin kerrassaan mainiosti koska suurimman osanhan olimme paahteisessa Aasiassa ajelleet. Mutta nyt vaadittiin alle jotain lämpöistä ja siinä kohtaa kaivoimme esiin Rukan Outlast lämpökerrastot, jotka lämmittivät mukavasti. Losissa jäimme Santa Monican alueelle muutamaksi päiväksi pitämään tukikohtaa.
Pitihän se käydä ne suosituimmat paikat mm. Universal Studios, Hollywood Hills, Beverly Hills, Griffithin observatorio, Rodeo Street ja Walk of Fame, josta tietysti piti etsiä Schwarzeneggerin tähti. Ja Keanu Reevesin ja Kevin Costnerin ja Nicholsonin ja Bruce Willisin ja Chuck Norrisin ja Tom Hanksin ja…. Oli hieno aurinkoinen päivä reippailulle, joten kahlasimme kaikki tähdet läpi. Yli 2800 tähteä. Matkaa kertyi noin kuusi kilometriä.
Los Angelesin ja Kalifornian jälkeen suuntana oli Nevada ja siellä tietenkin Las Vegas. Tälle välille matkaa kertyi n. 310 mailia (500 km). Suuri osa, tai oikeastaan koko matka, oli autiomaata. Pitkiä, siis tooodella pitkiä suoria teitä. Reitimme kulki Mojaven autiomaan reunaa. Noin sadan kilometrin välein oli pieniä puoliksi hylättyjä kyläpahasia, joissa onneksi aina oli se yksi huoltoasema jossa saatiin tankattua ja kaffet. Jos yhdenkin huoltiksen olisi missannut niin seuraavalle ei olisi riittänyt. Mankin tankillisella ajoi sen max. 130-150 km meidän kuormalla ja tuulen suunnasta riippuen. Siltä varalta mukana kulki sivulaukussa litran varabensapullo. Se todettiin ihan tarpeelliseksi muutamaankin kertaan.
Välityksetkin olivat taas alkuperäiset, kun emme lähteneet niitä vaihtamaan muutaman tuhannen mailin takia. Meno vähän hyytyi vitosella, eikä sille paljon käyttöä ollut kuin alamäessä ja myötätuulessa. Vanhoissa Mankeissahan olimme vaihtaneet kolme piikkiä suuremmat takarattaat, mikä oli ihannevälitys meidän tarpeisiin.
Las Vegasiin saavuimme parin ajopäivän jälkeen. Ja todellakin, niin kuin oli monesti kuullut. Keidas keskellä autiomaata. Kasinoita, hotelleja ja hotellikasinoita. Niin vieri vieressä, väliin rakennettu yhdyskäytäviä, ettei kadulle tarvinnut edes astua. Myös monorail kulki kaupungin halki ja kuljetti uhkapelureita kasinolta toiselle.
Me majoituimme kaupungin muusta arkkitehtuurista poikkeavaan ikoniseen kasinohotelli Luxoriin. Tämä egyptiläisteemainen, 30-kerroksinen pyramidihotelli sisälsi yli 4000 huonetta ja valtavan sisääntuloatriumin, joka kohosi yli sataan metriin. Vaikuttavaa. Se on tunnettu myös pyramidin kärjessä öisin hohtavasta valokeilasta ja iltaisin esitettävästä Blue Man Groupin showstaan. Luulisi myös yöpymisen hintojen olevan pilvissä Vegasin prameissa hotelleissa, mutta näinhän se ei ole. Yleinen huoneiden hintataso oli todella halpaa koska pelaajia tarvitaan paljon ja raha tulee kasinoilta. Meillä huone maksoi Luxorissa 70 euroa/yö. Voi sanoa, että hinta laatusuhde kohdallaan. Vaikkakin hieman jo aikaa nähnyt, vanha luxusluokan hotelli.
Pimeän tultua kaupunki syttyi loistoonsa. Kaikki mahdollinen oli valaistu. Käytiin myös arvostelemassa Bellagion suihkulähdeshow. Ja olihan se näyttävä! Poikettiimpa vielä tv:stäkin tutussa, Harrisonin perheen omistamassa Gold & Silver Pawn Shopissa. Jospa oltaisiin nähty julkkiksia, mutta eivät nyt olleet paikalla.
Vegas oli todella mielenkiintoinen kaupunki, keskellä ei mitään ja paljon pienellä alueella. Se jäi mieleen erilaisuudellaan. Sinne voisi palata vielä joskus uudelleen. Mutta moottoritie oli kuuma (Pellen sanoin) ja meidän piti jatkaa. Tosin meillä ei ollut asiaa moottoriteille. Nopeusrajoitukset kaupunkien välisillä moottoriteillä Interstate highwayllä olivat yleensä 75 mph. Meidän kulkineet saavuttivat suotuisissa olosuhteissa 60 mph huippunopeuden. Tosin sopivan konttirekan imussa imatranajoasennossa saattoi sen 70 mph saada mittariin. Mutta pidemmän päälle turhan riskialtista hommaa. Siitä sheriffitkin pääsivät kerran muistuttamaan. Joskus jouduttiin vähän motarillakin ajelemaan mutta suurin osa pienempiä teitä, missä nopeudet olivat yleensä 45-60 mph ja pysyimme hana pohjassa aika hyvin muun liikenteen mukana.
Oli aika karistaa Nevadan pölyt punteista ja jatkaa eteenpäin. Aika nopeasti Vegasista lähdettyä vaihtui myös osavaltio Arizonaan. Mutta maisema ja tiet pysyivät edelleen samanlaisina. Suoraa tietä ja horisontissa kalliovuorten reunustamaa karua aavikkomaisemaa melkeinpä aina Phoenixiin asti, mikä oli ensimmäinen isompi kaupunki. New Mexicon osavaltio ajeltiin läpi lähes huomaamatta sen ollessa aika kapea eteläosastaan. Eikä osavaltioiden rajoja oikein muutenkaan huomannut kuin ohi vilahtavasta kyltistä. Reittimme kulki lähellä Meksikon rajaa aina El Pasoon saakka, joka on jo Texasin puolella ja sijaitsi aivan Meksikon rajalla Rio Grande joen varrella.
Satoja kilometrejä rajan tuntumaa pitkin ajellessamme saimme ihailla Trumpin aikaansaannoksia. Maisemassa kohosi musta n. 5 m korkea metalliverkkokosta valmistettu raja-aita, josta kuitenkin näki läpi. Rajavartijat partioivat autoilla ja lanasivat samassa aidan reunustaa, josta sen jälkeen oli varmaankin salakuljettajien bootsien jäljet helppo huomata.
Texasissa El Pason jälkeen seuraava isompi kaupunki oli San Antonio, johon jäimme pariksi päiväksi huilailemaan ja jalkauduimme tutustumaan kaupungin nähtävyyksiin, kuten keskustassa kiemurtelevaan jokimaisemaan ja paikalliseen Näsinneulaan. Tower of Americas on 229 m korkea tolppa, josta näki tooosi kauas.
San Antoniosta oli taas sopiva päivän ajomatka Houstoniin n. 220 miles, minkä keskimäärin päivässä ajelimme. Riippuen fiiliksestä. Päivän ajorutiinit karkeasti lyhykäisyydessään. Startti(kytkinpommi) halvan motellin tai hotellin pihalta noin kymmenen aikaan aamulla, jolloin aurinko oli jo korkealla ja ilma lämmennyt sopivasti. Siitä tankillinen seuraavalle huoltikselle ja lähistöltä jotain aamupalaa. Taas tankillinen ja ehkä lounasta sopivassa paikassa. Sitten vielä kaffelle siinä viide-kuuden aikaan ja samassa tsekkaa alueen majoitus tarjonnan, ja varaus jos löytyy joku. Vielä tankki täyteen valmiiksi seuraavan aamun starttiin. Kamat hotellille (takaboxi) ja lähistölle vielä tutkailemaan, kenties iltapalaa ja jotain jos kaupasta tarvittiin.
Tietenkin aina pysähdyttiin pällistelemään, jos jotain ihmeellistä matkan varrelle sattui. Sateessakaan ei ollut tapana ajaa varsinkaan, kun ei ollut pukuja. Tosin ilmat suosivat niin hyvin, että se ei matkantekoa hidastanut.
Houstonissa majoituimme pieneen motelliin suuren NRG Park stadionin viereen. Siellä sattui olemaan seuraavana päivänä ohjelmassa Monster Jamit. Suomessakin muutaman kerran olleet mutta meiltä vielä näkemättä. Tosin ei kauaa. Otettiin saman tien liput ja käytiin katsomassa. Ihan mielenkiintoinen kokemus. Eikä vain ne autot, vaan tapahtuma kokonaisuudessaan. Seurata suurta amerikkalaista tapahtumaa innokkaiden fanien kannustaessa suosikkejaan sylit täynnä syötävää, jota oli “väliajalla” käyty hamstraamassa. Yritimme mekin löytää jotain terveellistä, mutta palasimme tyhjin käsin. Tapahtuma oli monille selvästikin jokavuotinen traditio. Houstonissa vaihdoimme uudet öljyt koneisiin ja totuttuun tapaan motellin pihalla. Olihan jo taas mittariin 2000 mailia kerääntynyt.
Matka jatkui ja ajelimme parisen päivää Houstonista eteenpäin Meksikonlahden rantaa pitkin kohti Louisianan osavaltiota ja siellä jäimme New Orleansiin. Ilmatkin olivat jo lämmenneet siitä mitä lähtiessämme San Franciscosta. Vähän viileä tuuli ajaessa muuten lämmin. Semmoinen hyvä Suomen kesä.
New Orleansissa tulimme tietenkin katsomaan kaupungin tunnetuinta katua, Bourbon Streetiä. Saimme buukattua kelpo hotellin aivan vierestä. Bourbon Street on reilu kilometrin mittainen historiallinen katu, joka kulkee kaupungin vanhimmassa osassa sijaitsevien ranskalaiskortteleiden läpi. Päiväsaikaan aika hiljainen, mutta iltaisin se suljetaan autoliikenteeltä ja katu herää henkiin lukuisten yökerhojen ja jazz-klubien täyttyessä live-musiikin ystävistä.
Kadulla oli jos jonkinmoista taiteilijaa hankkimassa elantoaan. Keinolla millä hyvänsä. Lapsia soittamassa ämpärirumpuja, kokonaisia katuorkestereita, Jonglöörejä, Ihmispatsaita tai sitten vaan ongen päähän ripustettu muki, johon sai omantunnon mukaan avustaa. Ehkä paras oli, kun taalalla sai kuulla vanhan karvanaamaisen ukon kertoman härskin vitsin. Meno rennon hipahtavaa ja boheemia tötsynkäryn tunkeutuessa sieraimiin tuon tuostakin. Varmasti vain murto osa siitä mitä katu on joskus ollut 60-70 luvuilla. Mutta hieno kokemus vieläkin! Voimme suositella.
Muutaman New Orleansissa vietetyn päivän jälkeen taas jatkoimme kohti seuraavaa osavaltiota, Mississippiä. Siellä matkan varrelle sattui Infinity Science Center, jossa poikkesimme tutustumassa NASAn vanhaan avaruuskalustoon menneiltä vuosilta. Yövyimme Alabaman puolella satamakaupungissa nimeltään Mobile. Nopealla googletuksella nimi juontaa juurensa paikalla asuneesta Mobile-intiaaniheimosta. UGH!
Reittimme kulki aivan Meksikon lahden rantaa pitkin, jossa Alabama on myös kapeimmillaan, joten osavaltiot vaihtuivat tiuhaan. Tupsahdimme Floridan puolelle kuin varkain. Ensimmäisen yön vietimme Panama Cityssä. Suuntana oli kuitenkin Amerikan itärannikolla sijaitseva Daytona Beach. Eikä vain siksi, että täyttyisi coast to coast -kriteeri, jolloin Amerikan manner olisi ylitetty. Vaan kiire oli legendaariselle Daytona international Speedway -moottoriradalle, jossa Daytona 500 avaa NASCAR-kauden joka vuosi. Kerkesimme hyvissä ajoin Daytonaan ja löysimme hotellin beachin tuntumasta. Oli aika hieno fiilis ajella Daytonan rantakatuja reilu kuukauden ajorupeaman jälkeen.
Ja hei, me teimme sen! Amerikka oli selätetty pikkuruisilla kulkineillamme.
Hotellilta radalle oli n. 20 min ajomatka ja jo lähestyttäessä aluetta oli huomattavissa, ettei ihan pikku tapahtumasta ollut kyse. Parkin etsiminen autoille näytti mahdottomalle, mutta meille se ei ollut ongelma, saimme pysäköityä hyvin lähelle rataa. Yleisömassat valuivat rataa kohti ja mekin liityimme sekaan. Valtavan stadionrakennuksen piha-alue oli tiimien fanituotteiden myyntitelttoja täynnä. Sisällä stadionissa rata-alueen katsomosta avautui mahtava näkymä koko ovaalinmuotoiselle 4 km pituiselle radalle. Yleisöä radan katsomoihin mahtuu yli 167 000, eikä tyhjää paljon näkynyt. Siellä mekin pönötimme melkein kuusi tuntia kaikkineen.
Kauden ja kilpailun avausseremonioissakaan ei oltu kitsasteltu, kun katseli taivaalla lentäviä U.S. Air Forcen Thunderbirds F 16 -hävittäjien ylilentonäytöstä “Delta” muodostelmassa. Tämä oli ryhmän 17. esiintyminen jokavuotisessa tapahtumassa. Kuuden F 16 -hävittäjän ylilento tapahtuu perinteisesti kansallislaulun päättyessä ja juuri ennen kilpailun alkua osoittavaa vihreää lippua. Oli kyllä vaikuttava avaus!
Ja itse kisa oli myös unohtumaton kokemus ensikertalaiselle. 40 NASCAR autoa ajaa 300 km/h kiertäen radan 200 kertaa. Moottorien jylinä oli huumaava. Mistä korvat muistuttivat vielä seuraavanakin päivänä. Kisa oli tiukka ja eikä dramatiikastakaan puutetta ollut. Mahtava kokemus taas kerran!
Daytonassa oli myös Bike Week, jokavuotinen tapahtuma jo 85. kerran. Se keräsi porukkaa ympäri maata. Pyöriä oli laidasta laitaan ja tuhansia, mutta suurin osa tietenkin HD:tä. Ja oli siellä pari Mankiakin… siis meidän lisäksi. Pari vanhaa pappaa oli tulleet juuri samanlaisilla kuin meillä. Eipä keretty juttusille. Mutta ainoat, jotka todella erottuivat joukosta!
Kolme viikkoa Floridassakin vietetyn ajan jälkeen tuntui, että oli päästävä jatkamaan. Mutta ei enää pyörillä. Mietteissä mikä olisi Mankien kohtalo. Olimme yhteydessä useisiin liikkeisiin, jotka ostavat moottoripyöriä mutta tarjoukset olivat niin surkeita, että oli pakko ruveta miettimään rahtia Suomeen. Muutaman yhteydenoton jälkeen alkoivat asiat etenemään. Kiitos siitä Kimmolle, joka selvitteli heti, olisiko konttia lähdössä. Pian selvisi, että Heimanin Tomilla Ocalassa olisi tilaa parille mopolle ja kontti olisi kohta lähdössä. No sehän vain sopi! Sillä satuimme olemaan St. Augustinessa, josta matkaa Ocalaan oli reilu 100 km. Ajelimme seuraavana päivänä Tomin tiluksille, joka osoittautuikin täyden palvelun paikaksi. Ei tarvinnut iltaa vasten lähteä kävellen etsimään yösijaa. Järjestyi majoitus ja aamulla vielä limusiinikyyti bussiasemalle.
Mankit jäivät talliin odottelemaan lastausta. Kontti olisi jo 2kk päästä Suomessa. Me jatkoimme bussilla Orlandon lentokentälle ja matkalla varasimme lennot seuraavalle päivälle Kuubaan Havannaan.
Amerikassa vierähti aikaa yhteensä n. 2 kk. Ajopäiviä Maan halki 22pv. Ajoimme yhdeksän osavaltiota. Kilometrejä kertyi 7240. Aasian kilometrit mukaan luettuna tänä kautena n. 11200 km
Kiitos kaikille seuraajille!
Matkassa mukana:
Rukka Motorsport
BlackSeven
Storm Motor
Shoei
Honda Bikes
Revoco
NH-Teräs
RVS Technology
Valostore
marone
@jarisway
@juha.kauhanen75
.
