26 huhtikuun, 2024
Kun moottoripyörän tekniikka on käyty huolellisesti läpi ja liuta allekirjoituksia raapaistu papereihin, on aika. Kokonaiskuva konkretisoituu, kun allekirjoitan paperin, jossa vakuutan ymmärtäväni, mitä tällaisen pyörän ajaminen merkitsee. Vakuutan ymmärtäväni, että Kawasaki ei ota vastuuta niistä tyhmyyksistä, joita mahdollisesti saatan prätkän kanssa tehdä.
Kumea jylinä alkaa täyttää Qatarin Losail-radan varikon. Aluksi luulen äänen tulevan matalalla lentävistä taistelulentokoneista. Jylinä yltyy hurjaksi ukonilmaksi, ja pian varikolla on mahdotonta oleskella ilman kuulosuojaimia. Sisään tuodaan neljä Kawasaki H2R -pyörää, jotka mekaanikko lämmittää. Lyhyestä titaanipakoputkesta syöksyvä jytke saa koko kropan värisemään. Sisukseni tuntuvat pyrkivän ulos joka kerta kun käännän kaasua. Äkkiä huomaan, että käteni ovat aivan hikiset ja suu rutikuiva.
Ensimmäinen kierros taittuu maltillista vauhtia. Yritän kaikilla aisteillani saada otetta allani olevasta pedosta: kuulostelen uusien Bridgestone-slicksien pitoa ja Brembon jarrujen tuntumaa, ja yritän päästä jyvälle pyörän kiihtymisestä täydellä kaasulla.
Pyörän tehoksi ilmoitetaan 326 hevosvoimaa 14 000 kierroksella ja väännöksi kokonaiset 165 newtonmetriä, mikä tekee nykyisillä välityksillä huippunopeudeksi yli 360 km/h. Valmistajan omissa testeissä on päästy vieläkin kovempaa – huhut kertovat yli 400 kilometrin tuntinopeuksista…
Kun väännän kaasua maalisuoralla kolmosvaihteella, alkaa näytöllä vilkkua tuikea valo. Se kertoo luistonestosta, joka pyrkii raivokkaasti rajoittamaan takarenkaan sutimista, samalla kun elektroniikka taistelee pitääkseen eturenkaan maassa. Kiihtyvyys on yhtä raju myös nelosella, vitosella ja kutosella.
Koskaan aiemmin en ole ajanut kaksipyöräisellä, joka pyrkisi eteenpäin näin raivoisaa vauhtia. Varikkomuuri kiitää oikealla puolellani ohitseni, kun lähden ensimmäiselle täydelle kierrokselle. Lähestyn saman päivän aiemman, ”tavallisen” H2:n koeajon jarrupistettä lähes pelottavan kovaa vauhtia. Vilkaisen nopeusmittaria ja ehdin havaita lukeman 323 km/h ennen kuin puristan jarrukahvaa, ja tunnen, kuinka Brembon tehokkaat nelimäntäiset satulat laskevat nopeutta.
En silti ole edelleenkään varma, että ehdin saada ratsuni pysähtymään, joten valmistaudun varasuunnitelmaani, eli tarvittaessa tukeutumaan asfaltoituun ulosajoalueeseen. Selviän kuitenkin ongelmitta – perä vain heiluu hitusen kovan jarrutuksen vaikutuksesta – ja ohjaan mutkaan. Se oli tipalla!
H2R:ssä on teräsputkirunko perinteisen alumiinisen palkkirungon sijaan, mikä ensinnäkin tehostaa lämmön haihtumista. Lisäksi siitä voidaan määrittää yksityiskohtaisemmin, missä kohden rungon on oltava jäykkä ja mistä se voi joustaa. H2R:n ja H2:n rungot ovat identtiset, samoin kuin useimmat muutkin elementit. Mallien kompressorit ovat samanlaiset; luultavasti monet H2-omistajat tulevat houkuttelemaan katuversiosta esiin muutaman ylimääräisen hevosvoiman. H2R:n alustan säädöt ovat kuitenkin jäykemmät: jouset ovat hieman katuversiota kovemmat, ja keulan ja perän jousituksen perusasetukset ovat erilaiset.
Myös pyörien elektroniikka on samanlainen. Juuri tässä kohden todella huomaa, kuinka mielettömän vahva H2R onkaan. Kun kaasutan ulos mutkista, elektroniikka ei aina saa pidettyä pyörän hurjaa voimaa aisoissa, ja toisinaan takarenkaan pito irtoaa. Myös eturengas nousee pilviin, jos käsittelen kaasua hitusenkin huolimattomasti, vaikka kaasuvaste onkin pehmeä. Elektroniikka ei yksinkertaisesti ehdi mukaan.
Toisella 20-minuuttisellani ajan H2R:ää hieman helläkätisemmin, jolloin sen käytös muuttuu mukautuvammaksi. Se ohjautuu mutkiin H2-versiota paremmin. Myös suunnanmuutokset käyvät sujuvammin, mistä kiitos kuuluu ensisijaisesti 22 kiloa alhaisemmalle painolle.
Ajan kiinni kollegan, asetun hänen taakseen ja opiskelen hänen ajoaan kuunnellen samalla pakoputkiston mahtavaa sinfoniaa. Haluan kuitenkin ajaa vielä omassa tahdissani, joten kiihdytän ohi tiukassa vasemmalle kääntyvässä mutkassa kakkos-, kolmos- ja nelosvaihteella. Katuversiolla ajoin samaisen mutkan kaasu täysin auki ja annoin vain quickshifterin hoitaa homman. 116 käytettävissä olevaa lisäheppaa saavat minut kuitenkin pidättäytymään tekemästä sitä uudelleen. Vauhti kasvaa silti niin kovaa, että pääni ei meinaa pysyä mukana menossa, enkä tahdo muistaa seuraavan mutkan jarrupistettä ja sopivaa ajolinjaa.
Illan viimeinen osuus ajetaan pimeässä, rataa valaisevien valtavien valonheittimien kajossa. Vielä muutaman kierroksen ajan saan nauttia Kawasaki H2R:n kyydistä. Jokainen sekunti on käytettävä hyväksi. Kawasakin oma slogan pyörälle on ”The ride of your lifetime”, joka vastaa tismalleen juuri kokemaani. H2R on yksinkertaisesti aivan mieletön moottoripyörä.
Teksti: Christer Miinin Kuvat: Kawasaki
