Cannonball Bike Runin viimeinen legi oli Bad Reichenhallista Müncheniin. Sopivia oikoteitä pitkin matkaa kertyisi naurettavat 280 kilsaa. Herättyäni laskin ensitöikseni eturattaan jäljellä olevat piikit; kahdeksastatoista oli jäljellä yli 50 % eli yhdeksän ja puoli, joten matkaan sai lähteä turvallisin mielin, vaikka pakukuskimme lupasikin etsiä pidemmän auton Katanan kuljettamista varten. Osastoomme lyöttäytyi myös pari norjalaista R1-kuskia.
Johdatin meidät ulos kaupungista, minkä jälkeen Juha siirtyi Aprilioineen keulille. Tiet olivat mainion jouheita ja huomio kiinnittyi syksyn väreihin verhoutuneisiin puihin. Paria eksymistä lukuun ottamatta matka eteni kommelluksitta. Lounaan söimme paikallisessa prätkäkahvilassa, josta löysimme Rockstarin (ks. edellinen kirjoitus) ja jenkkilän stuntmiehen Jeremyn. Jälkimmäinen kiskaisikin lähtiessään iloksemme komeat keulat.
Münchenia lähestyessämme siirryin jälleen keulille. Porukan koossa pitämiseksi emme enää splitanneet kuin liikennevaloissa seisovia autojonoja ja hotellikin löytyi ilman ongelmia. Rajottimen hakkaamisesta päätellen porukan fiilis oli katossa ajaessamme parkkihalliin ja kieltämättä aulabaarissa nautittu olut maistui melko hyvältä.
Kun porukka oli saatu kasaan, oli vuorossa palkintojenjako. Muillekin jätettiin jotakin, mutta putsasin pöydän vetämällä jonkin palkinnon lisäksi nimeni legendojen joukkoon. Sanoivat, että olin kaikkien aikojen positiivisimmalla asenteella varustettu kuulaaja (Onko pyöräsi ok? – Juu juu, ihan hyvä se on.) ja kuvailivat persoonaani sanomalla ”Nuo toiset ovat Suomesta, mutta tämä on jostain toiselta planeetalta.” Mikä mahtava kohteliaisuus! Siitä siirryimmekin Oktoberfestille syömään illallista, ehkä siinä joku olutkin tuli nautittua.
Kokonaisuutena viikko oli aivan uskomaton. Päivisin sai vetää aivan sairasta tykitystä uskomattomilla mutkateillä ja jokaista iltaa vietettiin mainiossa ja samanhenkisessä porukassa. Cannonballiin osallistuminen ei ole halpaa, mutta jokaiselle eurolle tuli moninkertaisesti vastinetta!