Suomi 100 vuotta – suomalaisia maailmanmestareita, osa 7, Petteri Silvan

Petteri Silván on enduron viisinkertainen maailmanmestari. Hän on lisäksi saavuttanut kolme MM-hopeaa ja MM-pronssin. Silván oli lisäksi neljä kertaa Suomen kokoonpanossa saavuttamassa enduron joukkuemaailmanmestaruutta.

SAAVUTUKSET

MM-kulta 125 cc 1995, 2001, 2002
MM-kulta 250 cc 1999
MM-kulta Yleinen 1999
MM-hopea 125 cc 1994, 2000, 2003
MM-pronssi 250 cc 1997
MM-joukkuekulta 1996, 1998, 2002, 2004
Suomen mestari 250 cc 2008

Kun Jani Petteri Silván pääsi vuonna 1975 kokeilemaan ensi kerran mopoa, oli tulevaisuus hänen osaltaan selvä. Petterin isä Kyösti oli harrastusmielessä ajanut moottoripyörillä ja päätti ostaa 3-vuotiaalle pojalleen mopon. Isä ei voinut kuitenkaan vielä tällöin uskoa, että tällä ostopäätöksellä hän sinetöi myös pojan tulevaisuuden.
Vanhempien lisäksi Petterin tukena toimi kummisetä Juha Jokinen, joka auttoi poikaa eteenpäin uran alkumetreillä. Oli itsestään selvää, että Petterin ei kannattanut keskittyä vain yhteen lajiin, vaan monipuolinen harjoittelu piti paitsi hänen mielenkiintoa yllä, mutta se auttoi myös kehittymään moottoripyöräilijänä. Niinpä Petteri alkoi harrastaa myös Jämsässä hyvin suosittua trialia. Kodin vieressä sijainneet harjoittelumaastot olivat kuin tehdyt trialin harjoittelemiseen, joten poika pääsi ajamaan aina kun halusi.
Petteri oli jo nuorena hyvin kilpailuhenkinen. Hänen isänsä hiihti kilpaa ja myös Petteri laittoi sukset jalkaan ja alkoi kilpailla. Hän suunnitteli tosissaan ammattilaisuraa kilpahiihdon parissa. Mutta kun pojan taidot kasvoivat, valmentajat puuttuivat hänen muihin harrastuksiin ja kielsivät häntä ajamasta moottoripyörillä. Tämä ei käynyt Petterin mielenlaatuun millään lailla. Sukset lensivät jalasta saman tien ja hän käytti kaiken energiansa moottoripyöriin.
9-vuotiaana Petteri osallistui ensimmäiseen kilpailuunsa, trial-koitokseen. Tuloksia tärkeämpää hänelle oli saada kilpailukokemusta ja hän olikin hyvin innoissaan päästessään ajamaan muiden ikäistensä kanssa. Petteri harrasti trialia 13-vuotiaaksi saakka ajaen samalla myös motocrossia, mutta sitten hän päätti kuitenkin panostaa pelkästään motocrossiin, sillä kaikki naapurustossa asuvat kaverit olivat crossiajajia, eikä Petteriä enää kiinnostanut ajaa yksin trialia. Tässä vaiheessa hän ei kuitenkaan vielä tiedostanut, miten suuri merkitys trial-harjoituksesta olisikaan hänen tulevaa uraa silmällä pitäen.

Naapuruston pojat kilpailivat keskenään ja treenasivat ahkerasti. Jämsän rata tarjosi hyvät puitteet harjoittelulle, mutta nuorukaiset halusivat kuitenkin saada kokemusta myös muista radoista, koska eihän kaikkia kilpailujakaan järjestetty aina samalla radalla. Niinpä he saattoivat aamulla lähteä treenaamaan Riihimäelle tai Hyvinkäälle, sieltä suuntasivat Orimattilaan ja kotimatkalla poikkesivat vielä Lahden radan kautta.
Aina 13-vuotiaasta saakka motocrossissa kilpaillut Petteri alkoi menestyä ensin SM-tasolla ja nousi sitten EM-tasolle. Vuonna 1991 tapahtunut onnettomuus muutti kuitenkin hänen elämänsä täydellisesti. Vuoden alussa Petteriltä katkesi solisluu harjoitusten viimeisellä kierroksella ja mies joutui jäämään sairaslomalle. Samana vuonna Jämsässä järjestettiin ensimmäistä kertaa enduron MM-osakilpailu. Suomen Suzukin maahantuoja Bensow Oy ehdotti, että Petteri osallistuisi kotikisaansa. Mies oli ainoastaan kerran aiemmin kokeillut kilpailemista endurossa lähinnä vain nähdäkseen millaisesta hommasta oli kyse. Hän ei kuitenkaan epäröinyt osallistua maailmanmestaruustason koitokseen. Ja niin B-luokan lisenssin haltijalle hankittiin Suomen Moottoriliiton erityislupa osallistua kilpailuun. Vaikka Petteri oli innoissaan kotipaikkakunnallaan ajettavasta suuresta kilpailusta, ei hänellä tai liioin muillakaan ollut sen suurempia odotuksia loppusijoitusten suhteen. Pääasia oli, että nuorukainen sai arvokasta kisakokemusta suuren luokan kilpailusta.
Petteri kuitenkin yllätti kaikki, mukaan lukien itsensä. Hän voitti 125 cc -luokan molemmat päivät! Suoritus oli niin upea, että Kaj Ek, joka oli auttanut Petteriä saamaan luvan osallistua Jämsän koitokseen, sai hankittua nuorukaiselle paikan jo heti seuraavan viikonlopun Ruotsin MM-osakilpailuun. Kun Petteri näytti hallitsevansa muutkin kuin kotipaikkakunnan radat sijoittumalla Ruotsissa toiseksi ja kolmanneksi, hänelle tarjottiin tehdassopimusta. Mies ei oikein tiennyt mitä ajatella. Eihän hänestä pitänyt tulla enduroajajaa. Hän oli viime vuodet keskittynyt vain motocrossiin ja tähtäimessä oli voittaa lajin maailmanmestaruus. Nyt kuitenkin tarjolla oli ainutlaatuinen mahdollisuus päästä ammattilaiskuskiksi. Siitähän 18-vuotias Petteri oli haaveillut jo vuosia.
Päätös oli lopulta helppo, motocross jäi sillä hetkellä, kun Petteri rustasi nimensä sopimuspaperiin, jota hän ei innostukseltaan edes lukenut kunnolla läpi. Vasta tehdassopimuksen allekirjoittamisen myötä Petterille valkeni, että nyt hänellä olisi hyvät mahdollisuudet tehdä haaveesta työ. Mies oli jo niin pitkään ahertanut ajatellen varovasti, josko hommasta joskus saisi itselleen työn. Nyt kun haave näytti vihdoin toteutuvan Petteri ei kuitenkaan hyppinyt innosta, hän vain ajatteli: ”Ok, saatiin soppari ja nyt aletaan sitten tehdä enemmän töitä. Missä on laitteet, mä lähden ajamaan!” Vasta jälkeenpäin hän on ymmärtänyt, että tapaus oli loppujen lopuksi jokseenkin ainutlaatuinen.
Petteri ajoi vuoden 1991 aikana vielä muutaman kilpailun Italian Hondalla, kunnes sitten edellisvuonna ensimmäisenä suomalaisen enduron maailmanmestaruuden voittanut, Kari Tiainen, puuttui peliin. Husqvarnalle siirtynyt Tiainen oli parhaillaan matkalla toiseen maailmanmestaruuteensa ja näki Petterissä potentiaalia. Hän päätti auttaa nuorukaista eteenpäin ja niin myös Petteri allekirjoitti tehdassopimuksen Husqvarnan kanssa. Samalla Karista tuli Petterille tärkeä valmentajan omainen mentori. Lopulta miehet harjoittelivat yhdessä yli kymmenen vuotta. Petterin harjoittelun pääpaino oli ajamisessa ja sitä hän teki hyvin paljon aina lapsuusvuosista lähtien. Vaikka hänen ajo ja yllättävä menestyminen endurossa näytti muiden silmissä helpolta, ei Petteri ole koskaan uskonut luonnonlahjakkuuteen. Hänen mielestään menestys syntyy omasta tahdosta, muiden tuesta sekä halusta olla hyvä. Mies tiedosti, että määrätietoinen harjoittelu oli avain oppimiseen. Hän on aina ollut itselleen hyvin ankara ja pakottanut itsensä harjoittelemaan. Myös motocrosstaustan omaavalla Karilla sattui olemaan samanlainen asenne harjoitteluun, joten yhdessä miehet saivat toisistaan vielä enemmän irti. Koska metsässä ajaminen oli vaikeaa, he päättivät tehdä juuri sitä tuntikausia valiten mahdollisimman vaikeita paikkoja ajamiseen.
Vaikka enduroura näytti selvältä vaihtoehdolta ja tehdassopimus oli jo taskussa, olivat Petterin vanhemmat vahvasti sitä mieltä, että hänen tulisi hankkia myös koulutus. Nuorukainen oli samaa mieltä, hän tosin itse suunnitteli hoitavansa koulutuksen sitten joskus myöhemmin. Vanhemmat pitivät kuitenkin pintansa ja  lopulta Petteri suoritti Jämsän Urheiluammattikoulussa autoasentajan tutkinnon. Vaikka koulussa olivat edustettuina vain hiihdon ja yleisurheilupuolen lajeja, hyväksyttiin Petteri opinahjoon. Hänen viimeinen opintovuotensa meni tosin kirjekurssityyppisesti tenttien vapaa-ajalla, mutta lopulta miehellä oli ammatti hankittuna endurouran jälkeiseen elämään.

Menestyksen myötä Petterin itseluottamus kasvoi, mutta hän näki, että samalla myös kanssakilpailijoiden itsetunto laski, jolloin hänen asemansa parani entisestään. Mies onnistui pitämään usein mielensä korkealla myös huonommin sujuneen kilpailun jälkeen. Avain oli kuitenkin se, että hänen piti päästä heti kilpailun jälkeen analysoimaan, miksi näin kävi. Periaatteessa hän haki huonoon kisamenestykseen aina jonkun muun syyn ja sai tilanteen nostettua tasolle, jolla hän uskoi kaiken taas onnistuvan. Hän vakuutti itselleen, että kun oli pärjännyt ennenkin, niin miksei nytkin.
Itseluottamusta vaadittiin myös tehdastiimien vaatiessa tulosta, vaikka kalusto ei välttämättä ollutkaan kilpailukykyinen. Tehdasarki oli välillä raakaa ja Petterin odotettiin menestyvän tilanteessa kuin tilanteessa. Miehen oli vain vakuutettava itselleen, että onnistuisi, vaikka muilla olisikin huomattavasti kilpailukykyisemmät pyörät. Hän joutui työskentelemään myös tallille, joka sanoi suoraan heidän pyörien olevan parhaimmat ja jos vauhti ei riittänyt, se oli täysin Petterin syy. Suomalainen kuitenkin ymmärsi, että tallista tuleva paine riippui täysin siitä, miten hän itse siihen suhtautuisi. Hän myös tiedosti, että vaikka niin talli kuin hänkin halusi onnistua, aina se ei yksinkertaisesti vain ollut mahdollista. Toisaalta hän itse pystyi myös rakentamaan pyöristä sellaiset, että niillä oli mahdollisuus menestyä. Petterille henkisesti vaikeinta aikaa oli se, kun hänen piti loukkaantumisen jälkeen palata pyörän selkään. Hän ei ollut voinut treenata pitkään aikaan, mutta hänen odotettiin kuitenkin olevan heti entisessä vauhdissa.
Ensimmäisenä vuotenaan Husqvarna-kuskina Petteri saalisti yhden osakilpailuvoiton. Loppupisteissä hän oli  kuudes. Seuraavana vuonna hän kipusi niin ikään kerran korkeimmalle korokkeelle. Loppupisteissä Petteri oli kahdeksas. Vuonna 1994 palikat alkoivat löytää vihdoin paikkansa ja suomalainen nousi korkeimmalle korokkeelle kolmesti. Kausi päättyi ensimmäiseen MM-mitaliin, hopeaan. Hieno tulos, mutta toisaalta maailmanmestaruus oli ollut tarjottimella suomalaiselle. Hän johti sarjaa ennen viimeistä, Unkarin osakilpailua. Ensimmäisen kisapäivän jälkeen hänet kuitenkin hylättiin, syystä, jota hän ei tänä päivänäkään tiedä. Hämmennystä lisäsi se, että sääntöjen mukaan, mikäli ensimmäisenä päivänä on hylätty, kilpailemista ei saa jatkaa enää seuraavana päivänä. Petterin annettiin kuitenkin jatkaa kilpailemista vielä oudon hylkäyksen jälkeen. Kukaan ei ymmärtänyt, mistä oli kyse. Petterille oli jostain syystä annettu ensimmäisenä kisa-aamuna minuutin etu-AT:tä, jonka seurauksena hänelle annettiin rangaistuksena hylkäys. Petteri joutui siis tyytymään hopeaan, vaikka uran ensimmäinen maailmanmestaruus olisi ollut niin lähellä. Petteriä ja koko tiimiä harmitti hyvin paljon. Suomalainen ei kuitenkaan katkeroitunut, päinvastoin, hän päätti ajavansa seuraavana vuonna vieläkin kovempaa, jolloin hänellä olisi vaikka varaa jättää yhden kilpailupäivän tulokset pois.
Petteri jatkoi kauden 1995 Husqvarnan väreissä ja päätti tuoda tallille vääryydellä menetetyn mestaruuden tavalla tai toisella. Mies ei ota stressiä helposti ja hän olikin usein parhaimmillaan, kun paineet olivat kaikista kovimmat. Kun hänellä oli tunne, että nyt on pakko onnistua, niin silloin hän  yleensä myös teki niin. Kausi sujuikin hyvin. Kaiken lisäksi siihen kuului kotimaan kisa Riihimäellä. Vaikka Suomessa kilpaileminen on aina miellyttänyt Petteriä ja ensimmäinen kotikisa, jonka hän voitti täysin odottamatta, on jäänyt parhaana muistona hänen mieleensä, ei hän ole nostanut Suomen kisoja sen korkeammalle korokkeelle. Hän kilpaili lähes yhtä mielellään myös Italiassa, Espanjassa ja Portugalissa.
Vaikka Petteri ei ottanut paineita kotikisassa menestymiselle, hän kuitenkin tiedosti, että kaikki odottivat häneltä menestystä. Etenkin nyt vuonna 1995, kun hänellä oli mahdollisuus ratkaista maailmanmestaruus itselleen juuri Riihimäellä. Mies piti päänsä kylmänä kotiyleisön paineista huolimatta ja onnistui voittamaan ensimmäisen maailmanmestaruutensa juuri Suomessa! Nyt Petteri oli saavuttanut lapsuusaikaisen unelmansa ja maailmanmestaruuden, tosin eri lajissa kuin oli alun perin ajatellut.

Kun mestaruus oli saavutettu, sai Petteri huomiota, joka tuntui varsin mukavalta. Mutta huomioon mahtui myös huonoakin sellaista. Mies havaitsi pian, että olipa se millaista vain, se piti vain yrittää käsitellä. Kaikkein vaikeinta oli silloin, jos hän ei odotuksista huolimatta pärjännytkään, huomio kääntyi välittömästi negatiiviseksi. Odotukset olivat niin suuret. Petteri koki tilanteen joskus kiusalliseksi varsinkin Suomessa. Hän tunsi, että silloin kun hän pärjäsi, hän oli ihan hyvä ja hänestä ei ollut haittaa kellekään, mutta sitten kun hän ei pärjännytkään, hänestä tuli automaattisesti heti huono ajaja. Kaikki muut sijat olivat hävittyjä paitsi maailmanmestaruus. Eipä silti, maailmanmestaruuden myötä hän saattoi Suomessa päästä juuri ja juuri paikallislehteen. Valtamedia ei ymmärtänyt arvostaa endurossa saavutettua menestystä. Maailmanmestarina onkin hänen mielestään helppoa olla Suomessa, jossa kukaan ei tunne häntä. Sen sijaan, kun hän vierailee Italiassa, vielä tänä päivänäkin saattaa joku ohikävelijä tunnistaa ja moikata.
Menestyksen myötä Petterillä oli entistä suuremmat mahdollisuudet valita, minkä tallin leivissä kilpailisi ja millä olisi mahdollisimman kilpailukykyinen kalusto seuraavalle kaudelle. Vuonna 1997 hän päätyi solmimaan yhteistyösopimuksen Gas Gasin kanssa ja jätti Husqvarnan taakseen viiden yhteisen vuoden jälkeen. Samalla luokka vaihtui 125-kuutioisista kaksipuolikkaisiin.
Vaikka Petteri on perusluonteeltaan hieman ujo, hänestä oli tullut ulospäin suuntautunut ihminen, joka tulee helposti erilaisten ihmisten kanssa toimeen. Silti pohjoismaalaisella mentaliteetilla toimiminen espanjalaisten ja italialaisten kanssa tuotti hieman opettelemista. Kun Petterin mielestä kaiken pitäisi tapahtua nyt tai heti, oli hänellä aikamoinen opetteleminen varsinkin espanjalaisten kanssa siihen, että asiat tehdään huomenna ja kun huominen tuli, niin ne tehtiin taas huomenna. Pian Petterin oli vain opittava siihen, että aamupäivästä ei vielä jaksa ja iltapäivästä ei enää ehdi. Toisaalta mies vaati paljon itseltään ja samalla myös tallilta. Tietyissä tilanteissa hän osasi olla hyvin tiukka ja talli kyllä tuli huomaamaan sen.
Menestys toi mukanaan myös vaikutusvaltaa ja Petteri pystyi auttamaan Kari Tiaisen tapaan monia uusia suomalaisia endurokuskeja maailmalle. Varsinkin silloin, kun kaikki kilpailijat, jotka tulivat Suomesta pärjäsivät, oli suomalaisuudesta hyötyä ja Petterin ja Karin oli helppo ehdottaa nuoria ajajia talleille. Tulevaisuuden lupaukset otettiin aina tavalla tai toisella mukaan niin, että he pääsivät testaamaan laitteita. Suomalaiset eivät koskaan kokeneet nuorempiaan uhaksi, vaan kaikki olivat tervetulleita sarjaan.
Tuo kerran saavutettu arvostus enduromaailmassa on vaikuttanut niin, että vielä vuosienkin päästä Petteri on pystynyt kontakteillaan avaamaan ovia suomalaisille. Tänä päivänä maailmalle on kuitenkin vaikeampi päästä ajamaan, koska muun muassa taloudellisen tilanteen takia laitteita ei ole enää antaa niin paljoa testattavaksi, mutta Petteri on pystynyt edes neuvomaan, kehen tulisi ottaa yhteyttä.
Petteristä tuli isä jo kilpauransa aikana. Vauhti pysyi edelleen kovana, mutta perhe-elämä tai iän tuoma kokemus vaikuttivat siihen, että määrätyissä tilanteissa kaikkein hulluin riskinotto sai jäädä historiaan. Miehestä tuli harkitsevaisempi ajaja, hän mietti ennen riskin ottoa oliko se ihan oikeasti tarpeellinen. Toki tyhmimmät riskit saivat jäädä jo menestyksenkin myötä, kun hänellä ei ollut enää pakottavaa tarvetta näyttää, kuinka kovaa hän pystyi ajamaan. Samalla Petterin tulokset tasaantuivat. Kun hän aiemmin ajoi äärilaidasta toiseen tehden huimia tuloksia niin positiivisessa kuin negatiivisessa mielessä, nyt hän oli oppinut ajamaan tasaisesti läpi kauden ja saavuttaman näin tärkeitä pisteitä MM-titteliä silmällä pitäen.
Merja-vaimo ja lapset kulkivat Petterin mukana kisapaikalta toiseen. Vapaapäiviä ei juuri ollut tai jos oli, niin nekin käytettiin pyörien laittamiseen ja ajovaatteiden pesemiseen. Koko perhe eli Petterin uralle päivästä ja kuukaudesta toiseen. Mies tiedosti, että ilman perheen suurta tukea, hänellä ei olisi ollut mahdollisuuksia keskittyä täydellisesti ajamiseen.

Saavutettuaan Gas Gasin väreissä maailmanmestaruuden ja MM-pronssin, Petteri palasi vuonna 2000 Husqvarnalle. Tiimi oli hänelle mieluisin ja hän aidosti nautti tallihenkilökunnan kanssa työskentelystä. Yhteistyö tuotti jälleen tulosta ja Petteri saavutti 125-kuutioisten MM-hopeaa heti ensimmäisenä vuonna.
Menestys jatkui ja suomalainen saavutti maailmanmestaruudet vuosina 2001 ja 2002, jonka jälkeen hänelle tarjottiin paikkaa KTM:ltä. Petteri nappasi jälleen ensimmäisenä vuonna uudessa tallissa MM-hopeaa. Loppuvuodesta 2005, 14 kokonaisen MM-kauden jälkeen, Petteri kuitenkin tajusi aivan yhtäkkiä, että hän ei halunnut enää ajaa. Päätös oli täysin selvä, tämä oli nyt tässä. Miehen enduroammattilaisura päättyi yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Päätös oli niin selkeä, ettei se koskaan vuosienkaan päästä ole kaduttanut häntä. Vuosi oli ollut muutenkin raskas. Heinolan MM-kilpailussa Petteri oli kaatunut crossiratapätkällä erittäin rajusti. Hänen selkänsä oli murtunut, seitsemäs nikama oli mennyt kasaan ja hän oli menettänyt hetkeksi tajunsa. Hänet oli viety ambulanssilla sairaalaan, mutta aikaa toipumiseen ei ollut  ollut paljon. Edessä oli ollut Six Days Enduron -joukkuekilpailu. Heti kun Petterin henki oli alkanut kulkea ja pää kääntyä, hän oli palannut pyörän puikkoihin. Miestä ei koskaan edes pahojen loukkaantumisten jälkeen pelottanut palata kilparadoille. Ei edes 1990-luvun lopulla Espanjassa sattuneen pahan onnettomuuden jälkeen. Tuolloin treeneissä oli eräs kuski vahingossa ajanut crossirataa väärään suuntaan ja törmännyt rajusti suomalaiseen. Petterin kropasta murtui lähes kaikki mahdollinen. Hän joutui 12 viikoksi sairaslomalle ja menetti useita MM-osakilpailuja. Erityistä ongelmaa aiheutti ranne, joka oli törmäyksessä kääntynyt yli, mennyt täysin murusiksi ja jonka lääkärit olivat joutuneet kasaamaan kahden metallilevyn väliin. Ranteen pitkä toipuminen oli vaikeuttanut myös vielä seuraavaakin kautta. Petteri tiedosti lajin vaarat, olihan hän kerrankin kuullut kesken Six Days -kilpailun tiimellyksen saksalaiskilpailijan kuolleen reitille. Silti Petteri ei koskaan ajatellut, että se, mitä muille sattui, sattuisi myös hänelle.
Petterillä oli vielä vuosi jäljellä sopimusta KTM:n kanssa. Hän sai kuitenkin sovittua tallin kanssa, että teki seuraavan vuoden testitöitä heille. Työskentely tallin testikuljettajana sopi hyvin miehelle, sillä se osaltaan teki paluun normaaliin arkeen hieman pehmeämmäksi. Hän perusti myös SM-tason enduroon keskittyvän Silván Motorsportin, jonka väreissä ajoi Petterin lisäksi myös Janne Suominen.  Osallistuminen enduron SM-sarjaan lievitti hieman kilpailunälkää ja Petteri saavuttikin MM-uransa jälkeen Suomen mestaruuden sekä kaksi SM-hopeaa. Silti sopeutuminen tavalliseen elämään vei oman aikansa.
Noin muutaman vuoden päästä Petteri ymmärsi, että tilanne ei ollut niin hirveästi muuttunut. Samalla lailla hän lähti aamulla töihin ja työskenteli moottoripyörien parissa. Tällä kertaa kuitenkin ilman tallipaineita, omassa rauhassaan Silván Motorsport -liikkeessä, jonka Petteri oli perustanut heti vuonna 2006. Työ on ollut mieluista ja sellaista, jonka hän varmasti osaa. Hän on aina pitänyt haasteista ja tänä päivänä mieluisin projekti on sellainen, kun hän saa eteensä pyörän, jota joku toinen ei ole pystynyt korjaamaan.
Petterille ei tullut mieleenkään, että hän olisi voinut ajouran jälkeen palata jonkun toisen palkkalistoille. Vaikka hän oli vuosia ajanut tehdaskuskina, oli hänellä silti ollut vapaus päättää tietyistä asioista. Kaiken lisäksi nyt hän pystyy viettämään viikonloppuisin aikaansa myös lastensa kanssa.
Petteri on myös auttanut paljon nuoria 85 cc -luokan kuskeja, joille on pitänyt muun muassa valmennusleirejä. Hän nauttii työskentelemisestä heidän kanssaan ja voisi ajatella toimivansa valmentajana myös jatkossa.

Petteri on huomannut, että aina kun hän laittaa kypärän päähän, luonne muuttuu hieman. Näin tapahtuu vielä tänä päivänäkin, monta vuotta aktiiviuran jälkeen. Nykyään hänen pitää tarkasti miettiä, onko viisasta lähteä kisaamaan kenenkään kanssa edes leikkimielellä, sillä kypärän laittamisella päähän on jostain syystä sellainen vaikutus, ettei Petteri voi tehdä kakkossuoritusta. Vaikka hän tietää jo etukäteen, että parasta suoritusta ei pysty tekemään mitenkään, hän ei vain voi itselleen mitään. Näyttämisen halu – minä olen vieläkin parempi kuin sinä – on vain niin suuri, että Petteri ei tiedä pääseekö hän siitä ikinä eroon. Sen takia hänen onkin paljon helpompi jättää leikkimielisetkin kisaamiset tekemättä. Nyt ei ole varaa loukata itseään,  kun on oma yritys pyöritettävänä. Toisaalta Petteri nauttii ajamisesta edelleen. Kypärä päässä hänen ei tarvitse miettiä mitään muuta. Ajaminen on hänelle rentoutumiskeino, joka tyydyttää myös adrenaliinin tarvetta. Vaikka hän ei tarvitse adrenaliinipiikkejä enää niin usein, on Petteri varma, että hän tulee varmasti hamaan tulevaisuuteen asti olemaan riippuvainen moottoriurheilusta.

Teksti kirjasta Voittamattomat – Menestyksen salaisuus / Nita Korhonen, 2012