27 huhtikuun, 2024
Heikki Mikkola on ensimmäinen motocrossin maailmanmestaruuden saavuttanut suomalainen. Hän voitti yhteensä neljä maailmanmestaruutta, MM-hopean ja kaksi MM-pronssia. Vuonna 2015 Kansainvälinen Moottoriliitto FIM nimitti Heikin motocross-legendaksi.
SAAVUTUKSET
500 cc maailmanmestari 1974, 1977 ja 1978
250 cc maailmanmestari 1976
500 cc MM-hopeaa 1975
500 cc MM-pronssi 1972
250 cc MM-pronssi 1973
MM-joukkuepronssi 1970
Kahdeksan Suomen mestaruutta
Heikki Mikkolan isä Toivo kilpaili aikanaan ampumahiihdossa, joten kilpailuhenkisyys periytyi häneltä suoraan pojalle. Heikki kävikin isän kanssa ampumassa muutaman kerran, mutta 15-vuotiaana hän tunsi, että metsästys tarjosi tarpeeksi ammuskelua hänelle, eikä ampumahiihto jaksanut enää kiinnostaa.
Kotipaikkakunnalla Lopen Sajaniemessä oli kuitenkin kova moottorihenki. Muun muassa road racingissa menestynyt Martti Pesonen oli oman kylän miehiä. Martti jopa lainasi Heikille omaa pyöräänsä, jolla tämä pääsi osallistumaan ensimmäiseen kilpailuunsa. Tätä ennen Heikki oli kuitenkin ehtinyt jo hieman harjoitella. 14-vuotiaana hän oli saanut alleen ensimmäisen mopon. Se ei kuitenkaan ollut poikaa juuri innostanut ja alle oli pitänyt saada moottoripyörä. Niinpä Heikki oli ottanut moponsa ja kesätöistä ansaitsemansa rahat ja marssinut liikkeeseen, josta oli ostanut moottoripyörän. Sahalla vietetyt kolme kuukautta olivat osoittautuneet hyödyllisiksi.
Heikki oli pitänyt pyörää kuusen alla piilossa isältään. Ihanuutta oli kestänyt täydet kolme päivää, kunnes isä oli tajunnut, mitä poika oli tehnyt. Ja niin oli Heikki joutunut luopumaan ensimmäisestä moottoripyörästään ja jatkamaan ajelua mopokuskina. Kahden seuraavan kesän aikana hän oli onnistunut hajottamaan kolme mopoa harjoiteltuaan crossia hiekkamontuilla.
Heikin lajivalinta oli selvä jo alusta saakka, sillä hänellä tuntui olevan luontaista lahjakkuutta motocrossiin. Lisäksi lajissa kiinnostivat vauhdin hurma sekä moottorin tekniikka, jota Heikki mielellään kehitti.
Nuorukaisen kilpaura alkoi 18-vuotiaana varsin hienosti. Heikki osallistui syksyllä kolmeen junioriluokan motocross-kilpailuun, joista ensimmäisessä, Turun Artukaisissa, hän oli kuudes ja seuraavissa kahdessa kilpailussa hän ajoi kolmanneksi.
Kun ensimmäinen täysi motocross-kausi alkoi seuraavana keväänä, Heikki vei yli 20 kilpailusta nimiinsä kaikki paitsi yhden, jossa oli toinen. Menestys yllätti jopa Heikin itsensä. Etenkin, koska hän hurjapäisen luonteensa ansiosta kaatuili kerran-pari aina kisassa, mutta onnistui silti aina nousemaan korkeimmalle korokkeelle. Eipä silti, hänen kuntonsa oli niin hyvä, että kanssakilpailijat saattoivat jäädä jopa 10 sekunnilla hänestä joka kierroksella. Toisaalta Heikki tuntui menestyvän lähes lajissa kuin lajissa. Hän voitti Lopen mestaruuden mäkihypyssä sekä harrasti yleisurheilua ja pelasi pesäpalloa menestyksekkäästi. Nuorena Heikki ajoi myös muutaman endurokilpailun syksyllä motocrosskauden päätyttyä, ettei elo kävisi liian tylsäksi.
Heikin kodin lähellä sijaitsi verstas, jonne hän pääsi laittamaan pyöräänsä. Tosin moottoripyörät olivat niin yksinkertaisia, että niiden laitto tarkoitti lähinnä pesemistä ja puunaamista. Pinnojen kiristämistä ja ilmansuodattimen vaihtoa monimutkaisemmaksi tekniset asiat harvoin menivät.
Parikymppisenä Heikki nousi kilpailemaan motocrossin yleiseen luokkaan, jossa vastustajien taso oli jo aivan toista luokkaa. Silti hän kilpaili koko ajan kärkijoukoissa. Vuonna 1968 Heikki osallistui ensimmäiseen MM-osakilpailuunsa Ruotsissa. Aloitus sujui tuttuun tapaan, Heikki vei nimiinsä heti ensimmäisen erän. Toisessa erässä hän oli viides ja yhteistuloksissa hän nappasi itselleen osakilpailun hopeaa. Nopeasti tullut menestys MM-tasolla oli yllätys myös Heikille ja hän ymmärsi, että toiset kuskit eivät olleet voittamattomia, vaan hänellä voisi olla mahdollisuuksia melkein mihin vain. Niinpä seuraavana vuonna hän pakkasi kamppeensa Kalevi Vehkosen kanssa ja suunnisti maailmalle ajamaan täyttä MM-kautta. Matkalla he ostivat Ruotsista Husqvarnan tehtaalta moottoripyörät ja 10 000 markalla varaosia. Kausi sujui mukavasti ja syksyn viimeisissä MM-osakilpailuissa kärkisijoja kolkutellut Heikki sai yhteydenoton Husqvarnan tehtaalta.
25-vuotias Heikki solmi kaudeksi 1970 ensimmäisen tehdassopimuksensa Husqvarnan kanssa. Hän oli todella huojentunut, sillä nyt kaikki helpottui. Hänen ei tarvinnut kuin ilmestyä kisapaikalle ja ajaa yhtä menestyksekkäästi kuin oli tähänkin mennessä tehnyt ja talli hoiti kaiken muun. Heikin moottoripyörää kuljettanut peräkärry vaihtui asuntovaunuun, jossa hän nyt sai majoittua entisen telttamajoituksen sijaan. Heikki muutti vaimonsa Kaijan kanssa Belgiaan, josta heidän oli helppo matkustaa kisapaikoille. Lisäksi suurin osa kansainvälisistä kilpailuista ajettiin juuri Belgiassa, vain 50 kilometrin säteellä heidän kodistaan.
Ensimmäinen vuosi tehdaskalustolla sujui ajollisesti tuttuun tapaan Heikin osalta hienosti. Hänen pyöränsä kuitenkin hajosi niin usein lapsellisiin vikoihin, että hän menetti useita hyviä sijoituksia ja mahdollisuuden ensimmäiseen MM-mitaliin. Loppupisteissä hän oli kaksipuolikkaiden neljäs. Kauden kuitenkin kruunasi MM-joukkuepronssi. Seuraavanakin vuonna suomalainen kolkutteli mitalisijoja, mutta jäi jo toistamiseen kolmen pisteen päähän MM-pronssista.
Kaudeksi 1972 Heikki siirtyi ajamaan viisisatasiin. Onnistuneen luokkavaihdon myötä hän pokkasi itselleen ensimmäisen MM-mitalin, pronssisen sellaisen. Niinikään vuosi 1973 sujui Heikin osalta mallikkaasti ja hän uusi MM-pronssinsa tällä kertaa kaksipuolikkaissa.
Kaudeksi 1974 Heikki palasi viisisatasiin ja sai oman mekaanikon, jonka ansiosta tekniset viat jäivät historiaan. Suomalainen keskeytti koko vuoden aikana vain kerran. Heikki kävi yleensä aina tervehtimässä kanssakilpailijoitaan varikolla pari tuntia ennen kilpailua. Jutustelulla hän sai otettua henkisen yliotteen vastustajistaan. Samalla hän pääsi vaivihkaa kurkkaamaan millaisia rengasvalintoja he olivat tehneet.
Ennen viimeistä, Luxemburgissa ajettua osakilpailua, Heikki tiesi, että hänellä olisi hyvät mahdollisuudet mestaruuteen. Vastassa oli kuitenkin kolminkertainen maailmanmestari Roger de Coster, joka hänen oli lyötävä tehdäkseen suomalaista moottoriurheiluhistoriaa. Kilpailussa ajettiin kaksi erää. Jos de Coster voittaisi yhden erän, piti Heikin sijoittua vähintään toiseksi. Ensimmäinen erä oli tiukkaa taistelua. De Coster johti ja Heikki hiillosti toisena. Mutta yhtäkkiä belgialainen joutui keskeyttämään! Heikki tajusi olevansa maailmanmestari, mutta siinä tunnemyrskyssä hänen oli erittäin vaikeaa ajaa kilpailua loppuun saakka. Taistellen onnenpuuskaansa vastaan, Heikki kuitenkin pääsi maaliin saakka. Onnistunut vuosi teki vihdoin hänen unelmasta totta ja se piirtyi historian kirjoihin vuotena, jolloin Suomeen saatiin ensimmäinen motocrossin maailmanmestaruus. Heikki oli hyvin onnellinen, sisällä vellova tunne oli kertakaikkisen upea. Kun hän käveli maaliintulon jälkeen asuntovaunulleen, de Coster oli jo siellä odottamassa shampanjapullon kanssa. Tämä hetki piirtyi Heikin mieleen niin voimakkaasti, ettei hän tule koskaan sitä unohtamaan. Juhlia ei voitu kuitenkaan vielä aloittaa, sillä maailmanmestarin piti ajaa vielä toinen erä. Kisaamisesta ei tahtonut tulla enää mitään, mutta lopulta Heikki kuitenkin ylitti maalilinjan toisena.
Heikin elämää maailmanmestaruus ei juuri muuttanut, vaikka historiallinen tulos noteerattiinkin hienosti niin kansainvälisesti kuin kotimaankin medioissa.
Seuraavana vuonna mies kasvatti mitalisaldoaan kaksipuolikkaiden MM-hopealla de Costerin viedessä mestaruuden. Vuonna 1976 Heikin tavoitteena oli taistella itselleen ensimmäinen kaksipuolikkaiden maailmanmestaruus, mutta pyörän iskunvaimentimet eivät olleet yhteistyökykyisiä. Husqvarnalla oli tehdassopimus englantilaisen Girlingin kanssa, mutta Heikki ei ollut kyseisen merkin iskunvaimentimista järin innoissaan, sillä ne hajosivat helposti. Hän tiesi, että niin kauan kuin joutuisi käyttämään kisapyörässään näitä iskunvaimentimia, hänellä ei olisi mitään mahdollisuuksia uusia mestaruuttaan. Niinpä Heikki päätti, että hän hommaa paremmat iskunvaimentimet itselleen silläkin uhalla, että saisi Husqvarnalta lopputilin. Hän osti puolisalaa hyvin vastaavan hollantilaisen Hulcon jousituksen omaansa sekä muihin Husqvarnan tehdaspyöriin. Investointi kannatti, sillä hän voitti heti neljästä viimeisestä osakilpailusta kolme ja näin ollen myös maailmanmestaruuden. Maailmanmestaruus tuntui toki hienolta, mutta Heikille ensimmäinen oli aina ensimmäinen, eikä mikään pystynyt päihittämään sitä.
Kun Heikki siirtyi kaudeksi 1977 Yamahan leipiin, muutos oli valtava. Myös pyörän kehitys muuttui suunnattomasti. Husqvarnan tallissa ei tehty juuri testityötä, vaan ainoat testitulokset saatiin itse kilpailuista. Siellä yksi mekaanikko oli hoitanut viiden kuljettajan pyörät. Nyt sen sijaan Heikillä itsellään oli kolme henkilökohtaista mekaanikkoa, jotka toteuttivat nopeasti kaikki hänen toiveet ja ideat. Kun Heikki meni tehtaalle tekemään testityötä, hänen ympärillään pyöri koko ajan kymmenen mekaanikkoa. Joka osa-alueelle oli oma mekaanikkonsa aina iskunvaimentimista sylinteriin. Suomalainen pystyi tekemään testityötä aivan uudenlaisella tavalla. Hän tiesi, että nyt hänellä oli mahdollisuudet kokeilla villeimpiäkin ideoita, koska niin monen mekaanikon avulla heillä oli varaa tehdä myös epäonnistuneita kokeiluja ja vielä korjatakin ne. Kun pyörän kehitystyö muuttui kertaheitolla niin helpoksi, Heikki huomasi ajattelevansa, että hänen olisi pitänyt vaihtaa tallia jo aikaisemmin. Toisaalta hän oli nauttinut työskentelystä myös Husqvarnalla ja tulostakin oli siellä syntynyt.
Kun pyörä toimi moitteettomasti, kilpailemisesta tuli Heikille helppoa. Hän näki jo pian kauden edetessä, että mahdollisuudet maailmanmestaruuteen näyttävät hyvältä. Ja jo muutama osakilpailu ennen kauden päätöstä, suomalainen toi Yamahalle sen ensimmäisen 500-kuutioisten maailmanmestaruuden.
Vuonna 1979 Heikki loukkaantui kansainvälisessä kilpailussa ja hänen polvensa leikattiin. Hän ei pystynyt osallistumaan kunnolla alkukauden kilpailuihin ja jäi lopulta loppupisteissä viidenneksi, joka oli Heikin huonoin sijoituksensa koko hänen tehdastalliaikanaan. Loukkaantumisen myötä päätös lopettamisesta kasvoi. 34-vuotias mies tunsi, että ikääkin alkoi olla jo sen verran, että nuoremmat menivät nopeampaa. Heikillä olisi ollut sopimus Yamahan kanssa vielä vuodelle 1980, mutta hän halusi lopettaa kilpauransa. Hieman hänelle tuli haikea olo päätöksestään, mutta ajohanskojen ripustamista naulaan helpotti se, että Heikki siirtyi Yamahan tallipäälliköksi. Kolmen pestissä vietetyn vuoden aikana Heikki valikoi kuskit tiimiinsä, teki heille harjoitusohjelmat ja oli paikalla kaikissa MM-kilpailuissa. Aika kului myös vuonna 1980 ostetun maatilan sekä kasvavan perheen parissa. Heikillä ei ollut enää minkäänlaisia haluja ajaa moottoripyörällä. Ammattilaisvuosienkaan aikana hän ei liiemmin vapaa-aikanaan crossia ajanut, vaan yritti säästää ajofiilistä kisoihin, jotta intohimo ei pääsisi väljähtymään. Vaikka Heikiltä murtui selkä ja käsi kahdesti, solisluu ja varpaat kerran ja jalka katkesi neljästi, hänelle ei jäänyt loukkaantumisista vaivoja. Hän on pystynyt kuntoilemaan myös uransa jälkeen ja on edelleen hyvässä kunnossa.
Vuonna 2015 Heikki nimitettiin kansainvälisen Moottoriliitto FIM:n motocross-legendaksi.
Lyhennetty kirjasta Voittamattomat – Menestyksen salaisuus / Nita Korhonen, 2012
