23 huhtikuun, 2024
Petri Pohjamo on vuoden 2003 enduron 125-kuutioisten maailmanmestari. Hän saavutti myös saman luokan MM-hopeaa vuonna 2001 ja MM-pronssia vuonna 2002. Lisäksi mies on saavuttanut enduron MM-joukkukultaa vuosina 1999, 2002 ja 2006. Espanjan mestariksi hänet kruunattiin 125 cc -luokassa vuosina 2001, 2002 ja 2003.
SAAVUTUKSET
MM-kulta 125 cc 2003
MM-hopea 125 cc 2001
MM-pronssi 125 cc 2002
MM-joukkuekulta 1999, 2002, 2006
Espanjan mestari 125 cc 2001, 2002, 2003
Kun Petri Pohjamo oli kuusivuotias, hän sai vanhemmiltaan oman pikkumopon, Tunturi Puchin, jolla hän pääsi ensimmäistä kertaa kokeilemaan ajamista. Mitään erityistä intohimoa laji ei pojassa sytyttänyt, se vain oli yksi harrastus muiden joukossa. Enemmänkin Petri keskittyi jääkiekon pelaamiseen. 11-12-vuotiaana Pohjamo kuitenkin osallistui ensimmäiseen motocrosskilpailuunsa, jonka jälkeen hän kilpaili satunnaisesti muutaman vuoden junioriluokassa.
Vuoden 1989 kesällä 16-vuotias Petri siirtyi kilpailemaan motocrossin 80 cc -luokasta 125-kuutioisiin. Vaikka pienikokoisella pojalla oli ajoittain ongelmia suuren pyörän kanssa etenkin starteissa, ylsi hän ensimmäisessä 125 cc -luokan kilpailun karsinnoissa Tuusulassa sadan kuskin joukossa oman luokkansa kahdeksanneksi. Itse kilpailussa hän pääsi heti SM-pisteille sijoituttuaan yhdeksänneksi. Kun kokeneemmat kuljettajat huomasivat Petrin koko-ongelman, he opastivat poikaa kuljettamaan kiveä mukanaan, jotta hän voisi asetella sen starttipuomin edessä tukijalkansa alle. Ja niin alkoivat lähdöt onnistumaan. Petri sai apua lähipitäjien menestyneiltä motocrosskuskeilta myös fyysiseen harjoitteluun. Jäärata-ajosta hän ei vielä innostunut, vaan piti talvisin kuntoaan yllä lähinnä moottorikelkkailemalla.
Vuosien ajan Petri säästyi pahimmilta kolhuilta, kunnes sitten 16-vuotiaana nuorukainen kaatui treeneissä ja hänen olkakuppinsa pirstoutui palasiksi. Samoihin aikoihin Petriä alkoivat kiinnostaa muut asiat kuin ajaminen ja moottoripyörät saivat jäädä. Tosin hetken aikaa hän kruisaili katupyörällä ajankuluksi.
Lähes kymmenen vuotta kului, eikä Petri koskenutkaan moottoripyöriin. 25 ikävuoden jälkeen hän alkoi kuitenkin ajaa taas huvikseen soramontuilla. Ajatuksena oli vain pitää kuntoa yllä ja harrastaa crossia ystävien kanssa. Enduron pariin Petri päätyi, kun hänen ystävänsä Mika Ahola pyysi häntä hankkimaan uudemman pyörän, jotta he voisivat ajaa yhdessä. Petri lähti myös Mikan mukaan MM-kisoihin seuraamaan ystävänsä kilpailemista. Hän ei itse osallistunut kilpailuihin, mutta kuljetti pyöräänsä mukanaan, jotta pystyi treenaamaan yhdessä Mikan kanssa. Kilpailut tekivät vaikutuksen Petriin ja hänelle syttyi hienoinen kipinä päästä itsekin kilpailemaan MM-tasolle. Vuonna 1997 mies alkoikin ajaa enduroa kilpaa ja ajoi niin paljon, että nousi jo saman vuoden aikana A-luokkaan.
1990-luvun puolivälissä Petri innostui myös jääradasta. Lajin moninkertainen Suomen mestari Jerry Wathén opetti miehelle niin jäärata-ajon kuin moottorin virittämisenkin saloja. Vuonna 1997 Petri kipusikin ensimmäisen kerran jääratakilpailussa palkintopallille sijoituttuaan Jyväskylän finaalissa toiseksi. Seuraavana vuonna hän jatkoi kilpailuaan sekä 125-kuutioisissa että 500-kuutioisissa. Jäärata-ajo piti hyvin ajotuntumaa yllä pitkän talven ajan ja se toimi myös hyvänä kuntoharjoitteluna.
Vuonna 1999 Petri suunnitteli osallistuvansa omarahoitteisesti kerhojoukkueessa Six Days Enduro -joukkuekilpailuun, joka järjestettiin Portugalissa. Automatkalla kohti Portugalia Petri sai kuitenkin puhelun, jossa kerrottiin, että trophy-joukkuueen Juha Salminen oli loukannut kätensä eikä voisi osallistua kilpailuun. Petri haluttiin Salmisen korvaajaksi ja niin hän hyppäsi hetkessä maajoukkueeseen. Mies oli aivan paniikissa, sillä hän pelkäsi, että edessä olisi liian suuret saappaat täytettäviksi. Lisäksi melkein kaikki muut joukkueen jäsenet olivat jo maailmanmestareita.
Kaikki sujui kuitenkin erittäin hyvin ja Petri nautti yhteistyöstä suomalaisten suurnimien Kari Tiaisen, Mika Aholan, Jani Laaksosen, Vesa Kytösen sekä niinikään joukkueeseen varapaikalta nousseen Samuli Aron kanssa. Lisäksi käsi paketissa ollut Salminen antoi Petrille kullanarvoisia vinkkejä. Vaikka ongelmia oli matkalla, miehet selvisivät erittäin hyvän yhteishengen avulla maaliin ja lopulta Suomen joukkue saavutti maailmanmestaruuden! Petri oli hyvin iloinen sekä ikimuistoisesta kokemuksesta että joukkueen upeasta menestyksestä. Hän oli yllättänyt niin itsensä kuin kaikki muutkin ajamalla hienon kilpailun sijoittuen piikkiluokan kolmanneksi. Miehen intohimo enduroa kohtaan alkoi kasvaa yhä suuremmaksi.
Hienon kokemuksen siivittämänä Petri alkoi elätellä ajatusta koko MM-kauden ajamisesta. Niinpä vuonna 2000 hän lähti kilpailemaan omalla rahoituksella MM-sarjaan. Kausi alkoi takkuisesti, eikä kilpailemisesta ensimmäisessä osakilpailussa Italiassa meinannut tulla yhtään mitään. Petri kuitenkin kokosi itsensä ja jo seuraavassa osakilpailussa, Ranskassa, hän ajoi huomattavasti paremmin sijoittuen ensimmäisenä päivänä neljänneksi ja toisena päivänä viidenneksi. Alkujännitys oli kadonnut ja tulosta alkoi syntyä. Jopa Petri itse yllättyi tasaisen varmasta ajostaan kovien tehdaskuskien joukossa. Hänellä kun ei ollut edes suurta henkilöstöä ympärillään. Suomalainen kiersi maailmalla kahdestaan avustajansa Jani Termusen kanssa. Hän ei ollut osannut edes asettaa tulostavoitteita kaudelle, olihan kaikki vielä niin uutta ja outoa hänelle.
Kun seuraava osakilpailu koitti Suomen Hämeenlinnassa, päätti Petri tehdä kaikkensa, jotta hän saisi ajettua ehjän kilpailun kotikaupungissaan. Toki hän tiesi, että kaiken onnistuessa, myös palkintokorokkeelle olisi mahdollisuuksia, olihan hän jo sijoittunut aivan podiumin tuntumaan. Silti haastavaa se tulisi olemaan, sillä 125-kuutioisten luokka oli erittäin kovatasoinen, ajoivathan siinä muun muassa moninkertaiset maailmanmestarit Juha Salminen ja Petteri Silván. Kilpaileminen kotiyleisön edessä antoi kuitenkin lisäpuhtia Petrille ja hänen ajonsa alkoi luistaa hyvin jo heti aamusta. Vaikka mies kaatuikin muutamaan otteeseen kilpailun aikana, hän pääsi heti ensimmäisenä päivänä kipuamaan palkintokorokkeelle uransa ensimmäistä kertaa henkilökohtaisessa kilpailussa sijoituttuaan toiseksi Juha Salmisen taakse. Lisäksi miehet ottivat myös yleiskilpailun kaksi korkeinta sijaa Kari Tiaisen ja Petteri Silvánin täydentäessä suomalaispäivää sijoilla kolme ja neljä. Petri oli hyvin onnellinen hienosta suorituksestaan. Hän jatkoi upeaa menoaan myös sunnuntaina ja oli jälleen nousemassa palkintokorokkeelle, kunnes tekniset ongelmat pilasivat hänen päivänsä.
Seuraavassa osakilpailussa Ruotsissa Petri kiipesi niinikään palkintopallille sijoituttuaan molempina päivinä kolmanneksi. Kauden viimeisessä osakilpailussa Tšekeissä hän sijoittui seitsemänneksi ja kahdeksanneksi ja oli näin ollen kauden loppupisteissä piikkiluokan viides.
Petrin paahtaessa yksin MM-tasolla, hänelle oli selvinnyt yhä kirkkaammin, että tämä oli juuri sitä, mitä hän halusi tehdä. Siksi GasGas-tallin yhteydenotto kauden päätteeksi olikin erittäin positiivinen yllätys. Suomalaisen panostus oli kantanut heti hedelmää ja hän allekirjoitti tallin kanssa sopimuksen.
Petri tunsi voittaneensa lotossa, niin suuri merkitys tallisopimuksen saamisella oli hänelle. Itse asiassa miehellä olisi ollut enemmänkin vaihtoehtoja, sillä myös kaksi muuta tallia oli ilmaissut kiinnostuksensa häntä kohtaan. Petri ei ollut kuitenkaan miettinyt pyörän kilpailukykyä valitessaan tulevaa talliaan, sillä Gas Gasilla oli täysin uusi pyörä, jota oli kehitetty vasta saman vuoden aikana. Koko pyörä oli raakile, mutta Petrille kaikki muut tekijät olivat tärkeämpiä. Talli tuntui sopivimmalta juuri hänelle ja mies ajatteli, että kaikki muu kyllä järjestyisi aikanaan, niistä olisi turha kantaa vielä huolta.
Petri joutui tekemään erittäin paljon töitä pyörän kehittämiseksi. Hän ajoi päivittäin pitkiä lenkkejä, testasi ja kokeili eri vaihtoehtoja tiimin kanssa. Kauden 2001 ensimmäisessä osakilpailussa Portugalissa mies ei kuitenkaan onnistunut ja hän jäi ilman pisteitä. Sen sijaan jo heti seuraava Espanjan osakilpailu oli nappisuoritus. Petri pääsi vihdoin ensimmäistä kertaa nousemaan palkintopallin korkeimmalle korokkeelle ja soitattamaan Maamme-laulua jo kilpailun ensimmäisenä päivänä. Hetki oli suomalaiselle hyvin erityinen.
Petri ajoi koko vuoden tasaisesti ja saavutti podiumsijan Espanjan molempien päivien lisäksi myös Slovakiassa, Italiassa ja Vantaalla. Kova työ palkittiin kauden päätteeksi 125 cc -luokan MM-hopealla Petteri Silvánin viedessä mestaruuden. Mitalin saavuttaminen heti ensimmäisenä vuonna Gas Gasin väreissä tuntui Petristä uskomattoman hienolta, niin monta hikipisaraa sen eteen oli vuodatettu. Mies koki, että hän sai nyt työstään valtavan palkinnon. Mitali oli myös kaikkien aikojen ensimmäinen henkilökohtainen mitali Petrille, sillä häneltä oli jäänyt myös Suomenmestaruustason kilpailujen kiertämiset väliin.
Vuosi 2002 sujui edelleen varsin mukavasti, Petri saavutti kaksi osakilpailuvoittoa ja päätti kauden piikkiluokan pronssimitaliin. Nyt hänen mitalikokoelmastaan puuttui enää se kirkkain mitali ja sen hän halusi itselleen. Kaudelle 2003 oli vain yksi tavoite: saavuttaa enduron henkilökohtainen maailmanmestaruus.
Uusi kausi alkoikin mukavasti. Heti ensimmäisenä osakilpailuviikonloppuna Portugalissa Petri nappasi toisen ja ensimmäisen sijan. Hän napsi voittoja myös Espanjassa, Kreikassa ja Ranskassa. Ennen kauden viimeistä osakilpailua suomalainen johti MM-sarjaa 230 pisteellä Petteri Silvánin ollessa toisena 193 pisteellä. Petri ei ole koskaan ottanut turhia paineita suorituksistaan ja hän saapui myös Ruotsin kisaan ilman stressiä tarkoituksenaan tehdä vain parhaansa. Ensimmäisenä päivänä Petri oli toinen ykkössijan mennessä Silvánille. Toisena päivänä Petri kuitenkin piti päänsä kylmänä, pyörä toimi, mies toimi ja lopulta Petri vei nimiinsä MM-kauden viimeisen kisapäivän. Samalla hänet kruunattiin E1-luokan maailmanmestariksi!
Petri oli luonnollisesti iloinen, mutta ei kuitenkaan pystynyt kunnolla sisäistämään saavutustaan. Olo oli kuin olisi ottanut pelkän päivävoiton. Illalla palkintojenjakajaisissa Petrillä oli kuitenkin mahtavan hieno olo ja viimeistään joulukuussa Kansainvälisen Moottoriliitto FIM:n palkintogaalassa Dubaissa Petri ymmärsi kokonaisvaltaisesti, mitä oli saavuttanut. Hän tosiaan oli nyt maailmanmestari! Vuoden kruunasi Gas Gas -tallin kotimaassa voitettu kolmas Espanjan mestaruus, itsenäisyyspäivän juhlavastaanotto Presidentinlinnassa sekä valinta Kanta-Hämeen vuoden parhaaksi urheilijaksi.
Maailmanmestaruusvuoden piti päättyä hienosti, mutta sitä varjosti loukkaantuminen. Petri oli MM-kauden jälkeen kaatunut motocrosstreeneissä ja satuttanut jalkansa. Polven eturistiside oli mennyt poikki ja kierukka oli murskaantunut. Leikkauksen jälkeen edessä oli pitkä toipuminen, jonka aikana Petri oli joutunut jättämään Brasiliassa järjestetyn Six Days Enduro-kilpailun väliin.
Jalan poteminen jatkui vielä kaudella 2004, joka periaatteessa meni Petrin osalta kokonaan penkin alle. Ensimmäinen kilpailu, jossa mies onnistui, oli Espanjan osakilpailu, josta hän kuittasi pronssia. Petri oli juuri ennen kisaa vaihtanut isompaan pyörään ja ajoi nyt E2-luokassa. Espanjan jälkeen koitti kuitenkin paluu arkeen. Isompi pyörä ei lopulta tuntunutkaan istuvan hyvin miehelle ja kaudesta tuli erittäin vaikea. Petriä ei silti kaduttanut, että oli jättänyt hyvästi piikkiluokalle. Hän tunsi, että hänen oli saatava vaihtelua. Mies oli tahkonnut jo niin monta vuotta 125-kuutioisissa, että ajaminen alkoi maistua puulta, eikä hän enää nauttinut siitä. Petri koki, että hänelle oli erityisen tärkeää tehdä muutos johonkin suuntaan. Gas Gasilla ei kuitenkaan ollut tarjota muita vaihtoehtoja kuin nelipuolikas, joten Petrin oli tartuttava siihen. Kauden lopputulos, 11. sija ei edellisvuoden maailmanmestaria tyydyttänyt missään mielessä.
Vuodeksi 2005 Petri allekirjoitti sopimuksen TM-tallin kanssa ja jatkoi kilpailuaan E2-luokassa nelipuolikkaissa. Kauden alku noudatteli kuitenkin edellisvuoden kaavaa. Heti Espanjassa järjestetyn ensimmäisen kilpailun ensimmäisenä päivänä Petri kaatui ja rikkoi kätensä niin pahasti, että sen luut menivät palasiksi. Toipuminen kesti taas pitkään, motivaatio alkoi kärsiä ja Petri turhautua koko hommaan. Hän pääsi tekemään paluun MM-areenoille vasta aivan loppuvuodesta yhteen MM-osakilpailuun sekä Six Days Enduro -kilpailuun, josta Suomen joukkue otti MM-hopeaa. Petrin kädessä oli ollut kilpailun aikana vielä raudat, joten hyvin mennyt suoritus antoi voimaa taas seuraavalle vuodelle.
Kauden 2006 Petri jatkoi kilpailua TM:n väreissä, mutta hän halusi siirtyä kaksipuolikkaisiin nelitahtisiin. Tehdas ei kuitenkaan saanut pyörää valmiiksi ja kun Ruotsin MM-osakilpailu alkoi lähestyä kovaa vauhtia, oli Petrin pakko siirtyä takaisin kaksitahtiseen piikkipyörään. Päätös ei ollut suomalaisen mieleen, sillä hän tiesi, että 125-kuutioisella hän ei pystyisi kilpailemaan uusia pikkunelareita vastaan. Kausi kuitenkin alkoi hienosti. Petri voitti heti ensimmäisenä päivänä E1-luokan Ruotsissa. Voitolla oli erittäin suuri merkitys, sillä loukkaantumisten takia mies ei ollut päässyt vierailemaan korkeimmalla korokkeella sitten mestaruusvuoden. Epäonnen kaudet olivat saaneet Petrin jo kyseenalaistamaan taitojaan. Hän mietti usein, osaako hän enää edes ajaa vai oliko kaatumisten myötä päässä tapahtunut muutos, jonka takia hän varoisi tiedostamattaan ajamista. Pohdinnat siitä, ettei hän enää uskaltaisi ajaa kovaa hälventyivät nyt Ruotsin voiton myötä.
Arki kuitenkin koitti heti seuraavassa osakilpailussa, joka ajettiin Portugalin soralla. Petri ei pysynyt enää kärkimiesten vauhdissa ja hän ymmärsi, että hän oli pystynyt pitämään kovaa vauhtia yllä ainoastaan lumipinnan takia. Loppukauden kisoissa hänellä ei ollut enää mitään asiaa palkintokorokkeelle. Petri oli hyvin turhautunut tilanteeseen, sillä hän tiesi, että paremmalla pyörällä hän olisi helposti taistellut mestaruudesta. Mies alkoi miettiä tulevaisuuttaan ja puntaroi erilaisia vaihtoehtoja pitkään. Petrin sopimus olisi jatkunut vielä kauden 2007, mutta hän tunsi, miten hänellä alkoi olla mitta täynnä kilpailemista. Viimeinen sinetti uran lopettamiselle syntyi Kanadan osakilpailussa, jossa Petri kaatui rajusti. Hän päätti lopettaa uransa vuoteen 2006, jonka loppupisteissä oli kuudes.
Ainainen matkustaminen ja hotelliyöt olivat ensin tuntuneet hienoilta, mutta Petri oli pian kyllästynyt niihin. Lopettamispäätös oli lopulta helpotus hänelle, eikä hän koskaan ole katunut sen tekemistä. Petri laittoi uransa hyvillä mielin pakettiin, sillä hän oli saavuttanut sen yhden ja ainoan tavoitteen, joka hänellä oli ollut: enduron maailmanmestaruus. Lisäksi hänelle oli kertynyt MM-hopea ja -pronssi, kolme joukkuemaailmanmestaruutta, yksi seurajoukkueiden Suomen mestaruus sekä kolme Espanjan mestaruutta. Petrillä ei ollut mitään syytä jatkaa, koska hänellä ei ollut enää samanlaista intohimoa ajamista kohtaan kuin alkuvuosina.
Petri palasi rakennustöiden pariin, joita hän oli tehnyt jo ennen kilpauran alkua. Hänellä ei ollut minkäänlaisia ongelmia palautua arkeen. Moottoripyörät jäivät hänen elämäänsä ja hän ajeli satunnaisesti SM-kilpailuja. Myös loukkaantumiset olivat edelleen osa hänen elämäänsä. Heti vuoden 2007 alkajaisiksi Petri rikkoi kotipihassaan polvensa uudelleen. Toipuminen vei tällä kertaa yli vuoden.
Vuonna 2010 Petri alkoi tuoda maahan TM-moottoripyöriä. Tehdas oli kysynyt hänen mielenkiintoaan asiaan jo vuonna 2006, mutta silloin Petri ei kokenut asiaa ajankohtaiseksi. Muutaman vuoden kypsyttelyn jälkeen vaihtoehto alkoi kuitenkin kiinnostaa, joten Petri päätti ottaa yhteyttä yritykseen ja tiedustella olisiko ehdotus vielä voimassa. Ja niin loppujen lopuksi Petri perusti Daytona Motorsportin. Olihan hän aina halunnut työskennellä moottoripyörien parissa. Moottoripyörien maahantuonnin lisäksi Daytona Motorsport alkoi ajattaa myös kilpakuskeja SM-tasolla. Myös Petri kisasi tiimissä ja saavutti jo heti ensimmäisenä vuonna ensimmäisen SM-mitalinsa, kaksipuolikkaiden SM-pronssin.
Vuonna 2014 Petri voitti Cross Countryn V40-luokan Suomen Cupin mestaruuden. Kesällä 2017 mies kävi kokeilemassa enduron EM-sarjan yhtä kisaviikonloppua Virossa päätyen kilpailun kokonaistuloksissa veteraaniluokan voittajaksi. Taidot olivat edelleen tallella.
Teksti kirjasta Voittamattomat – Menestyksen salaisuus / Nita Korhonen, 2012
