26 huhtikuun, 2024
Timo Karttiala saavutti ratamoottoripyöräilyn sivuvaunuluokan maailmanmestaruuden Pekka Päivärinnan purkkiorjana vuonna 2008. Lisäksi miehellä on MM-hopeat vuosilta 2006 ja 2007. Hän on myös enduron sivuvaunuluokan Euroopan ja Suomen mestari sekä motocrossin sivuvaunuluokan kaksinkertainen Suomen mestari.
SAAVUTUKSET
RR-sivuvaunuluokka
MM-kulta 2008
MM-hopea 2006, 2007
Enduron sivuvaunuluokka
EM-kulta 1998
Suomen mestari 2003
MX-sivuvaunuluokka
Suomen mestari 1994, 1995
Timo Karttiala tottui jo aivan lapsesta lähtien moottoripyöriin ja moottoripyöräkilpailuihin, sillä hänen isänsä Kari ajoi niin Road Racingia kuin jäärataakin. Timon ollessa 3-vuotias hän sai oman Italjetin minimopon. Hetki oli varsin hieno, sillä poika oli usein haaveillut siitä päivästä, kun hänkin saisi oman ajokin, olihan 4-vuotiaalla isoveli Terolla ollut jo jonkin aikaa mopo. Nyt pojat pääsivät yhdessä ajelemaan kisapaikkojen varikoilla isän kiertäessä rataa. Varikolla ajo oli heille hyvin mieluista, sillä kodin läheisyydessä Espoossa ei juuri ollut yhtä hiekkamonttua kummoisempaa harjoittelupaikkaa.
Timon ollessa 9-vuotias isä rakensi veljeksille Yamaha PW-mopoon sivuvaunun. Veljet tuumivat hetken kummasta tulee kuski ja kumpi on kyydissä, mutta loppupelistä ratkaisu löytyi nopeasti, kun Tero täräytti Timoa nyrkillä nenään ja osoitti sivuvaunua tokaisten: ”Sun paikka on tuossa”. Niinpä tästä hetkestä lähtien isoveli ajoi aina Timon istuessa kyydissä. Timoa järjestely ei loppujen lopuksi haitannut, sillä hän nautti olla sivuvaunumatkustajana. Hän tiesi, että tämä oli se, mitä hän halusi tehdä. Kipinä oli syttynyt. Timo alkoi haaveilla sivuvaunuluokan maailmanmestaruudesta.
12-vuotiaana Timo tosin ajoi hetken 80-kuutioisella pyörällä motocrossia ja osallistui muutamaan kansalliseen kilpailuunkin, mutta pyörä sai jäädä jo saman vuoden syksynä, kun veljekset innostuivat kilpailemaan erikoislisenssillä motocrossin sivuvaunuluokassa. Ennen ensimmäistä kilpailua he harjoittelivat ahkerasti ja kävivät myös ajotreeneissä. Huolimatta siitä, että pojat olivat muita nuorempia, he pärjäsivät leireillä hyvin toisten vauhdissa eivätkä jääneet kenenkään jalkoihin. Kilpailut vahvistivat poikien hyvän tason, ja vaikka he eivät vielä palkintopallisijoja kolkutelleetkaan, jättivät he monta vanhempaa kuskia taakseen.
Pian Timo huomasi, että hän on sisimmältään erittäin kilpailuhenkinen. Voittamisesta tuli hänelle olennainen osa ajamista. Tavoite päästä maailman huipulle oli yhä tärkeämpää ja nuorukainen oli valmis taistelemaan unelmansa eteen. Toisena kilpailuvuotenaan veljekset pääsivätkin ensi kerran kiipeämään podiumille, kun he sijoittuivat toisiksi Imatralla. Saavutus ei Timoa juurikaan koskettanut, sillä hänelle toinen sija oli lähes sama kuin viides sija. Tärkeintä oli, että he eivät jääneet viimeisiksi ja pystyivät ajamaan muiden kanssa samaa vauhtia. Vaikka pojilla oli toive pärjätä, he eivät osanneet kuvitella menestyvänsä vielä tässä vaiheessa. Kehittyminen oli vielä kesken.
Kauden 1992 jälkeen Tero päätti lopettaa kilpailemisen, jolloin 15-vuotias Timo siirtyi Seppo Suomisen motocrosspyörän kyytiin kaudeksi 1993. Parivaljakko oli voittamassa Pohjoismaiden mestaruutta Suomen joukkueessa. Vaikka Timo tiedosti, että saavutus oli merkittävä Pohjoismaisessa mittakaavassa ja he olivat keskeisessä osassa joukkuetta, oli seuraavana vuonna saatu ensimmäinen henkilökohtainen Suomen mestaruus Timolle suurin ja tärkein saavutus hänen siihenastisen uransa aikana. Vaikka Timo oli vielä varsin nuori, oli hän tehnyt paljon töitä menestyksensä eteen ja hän tunsi nyt saaneensa siitä hyvin ansaitun palkinnon. Saavutus myös auttoi tulevaa, koska se antoi Timolle uskoa siihen, että hän tekee oikeita asioita ja pystyy menestymään. Myös seuraavana vuonna voitettu mestaruus oli Timolle tärkeä.
Yhteistyö Sepon kanssa jatkui aina vuoteen 1996 saakka, jolloin Timo siirtyi enduroon Unna Söderholmin matkustajaksi. Miehet eivät kilpailleet niinkään aktiivisesti, mutta Timo sai hyvää kokemusta muun muassa Päijänteen Ympäriajosta. He myös kokeilivat jääradalla ajoa, jonka Timo koki enemmänkin hyvänä tapana pitää kuntoa yllä kuin hampaat irvessä kilpailemisena.
Timo nautti olla purkkiorjana. Aina välillä hänen mielessään kävi, että hänkin voisi ajaa, mutta toisaalta hän tiesi, että vuodet matkustajana olivat tehneet hänestä siinä taitavan. Sen hän aidosti osasi. Aina silloin tällöin Timo kokeili ajamista, mutta koskaan hänelle ei tullut siitä niin hyvää tunnetta, että hän olisi halunnut vaihtaa kuskin paikalle. Samoin hänelle sopi mainiosti työnjako, jonka mukaan kuski laittaa pyörää ja hänelle jää pesu- ja puunaustehtävät, sillä tekniset asiat eivät juurikaan kiinnostaneet Timoa.
Vuonna 1998 Timo palasi Suomisen matkustajaksi ja miehet lähtivät ajamaan enduron EM-sarjaa. Ensimmäinen kausi oli täysosuma ja miehet nappasivat Euroopan mestaruuden. Vaikka saavutus tuntui hienolta, ei Timo kuitenkaan osannut täysin arvostaa sitä, koska hän piti rata-ajoa huomattavasti vaativampana ja koki, että mestaruus endurosta tuli liian helposti. Timo myös tunsi, että kilpailufiilikseen ei päässyt samalla lailla kiinni eikä adrenaliini noussut yhtä korkealle, kun vieressä ei ajanut ketään, vaan taisto käytiin periaatteessa kelloa vastaan.
Kaudeksi 1999 Timo hyppäsi Road Racingiin siirtyneen veljensä pyörän kyytiin. Hän oli muutaman kerran aiemmin testannut asfaltilla ajoa, mutta nyt hän pääsi ensimmäistä kertaa kisaamaan ratapyörällä. Vaikka Road Racing -sivuvaunupyörä erosi motocross- ja endurosivuvaunupyöristä merkittävästi, oli kaikissa pyörissä kuitenkin periaatteessa sama dynamiikka. Timo huomasi pian, että katupyörässä takapyörän liike ei välttämättä ole niin suuri, koska nopeudet ovat korkeammat, mutta liikkeet, joilla hän reagoi muutoksiin, ovat täysin samoja.
Timo omaksui nopeasti uuden lajin, mutta miehet kärsivät pyörän moottorin luotettavuusongelmista, eikä kausi sujunut aivan suunnitelmien mukaan. Seuraavana vuonna he veivät kuitenkin Suomen Cupin, jonka rohkaisemana lähtivät kilpailemaan kaudeksi 2001 Euroopan Cupiin. Miehet aloittivat mukavasti ja voittivat Ruotsin osakilpailun. Schleizissä he kuitenkin pyörähtivät kesken kiivaan kärkikamppailun. Takaa tulleet Hegartyn veljekset osuivat suomalaisiin, heidän pyöränsä runko meni poikki ja kilpailu keskeytettiin. Terolta murtui muutama kylkiluu, mutta muuten he selvisivät säikähdyksellä. Miehet päättivät suunnata seuraavaan osakilpailuun Oscherslebeniin, mutta sitä ennen heidän piti korjata pyörä. Sopiva paikka löytyi Saksasta ja ajokki oli kunnossa ennen seuraavaa viikonloppua.
Ennen Saksan osakilpailun toista erää veljeksillä oli seitsemän pisteen kaula toisena oleviin vastustajiin. Euro Cupin mestaruus alkoi näyttää jo lähes varmalta. Heidän piti tehdä vain normaali suoritus. Startti sujuikin hyvin ja pian he johtivat kilpailua. Kolmanneksi viimeisessä mutkassa tuli kuitenkin kierroksella ohitettava selkä edellä vastaan, suomalaiset väistivät likaiselle puolelle ja lensivät perä edellä hiekalle. Pyörä sammui, eivätkä miehet saaneet irrotettua sitä hiekasta. He joutuivat sanomaan hyvästit niin kilpailussa jatkamiselle kuin Euroopan Cupin mestaruudellekin. Loppupisteissä he jäivät seitsemänneksi. Toisaalta kaksikkoa harmitti, mutta toisaalta vuosi oli ollut positiivinen kokemus, sillä se oli osoittanut, että homma alkoi toimia. Molempien itsevarmuus oli noussut, kun he olivat ymmärtäneet, että he pystyivät tasavertaisesti kisaamaan muiden maiden kuskeja vastaan. Loppuvuodesta veljekset kävivät vielä ajamassa villin kortin turvin Italian MM-osakilpailun ja sijoittuivat vain vähän kymmenen parhaan parin ulkopuolelle. Kokemus antoi luottamusta tulevaan ja niin kaudeksi 2002 he päättivät lähteä ajamaan MM-sarjaa.
Kun aiemmin kaksikko oli kilpaillut Teron valmistamalla pyörällä, nyt he päättivät ostaa uuden, ruotsalaisvalmisteisen rungon. Miehet eivät kuitenkaan koskaan päässeet kunnolla sinuiksi uuden pyörän kanssa ja kausi meni lähinnä etsiessä oikeita säätöjä. Parhaimmillaan he ylittivät maalilinjan kuitenkin yhdeksäntenä. Kauden puoliväliin asti veljeksillä meni kohtuullisen hyvin, he ajoivat tasaisia sijoituksia ja tunsivat, miten kehitystä tapahtui. Oscherslebenin osakilpailussa parivaljakko ajoi ensimmäisessä mutkassa pienen kolarin, jossa he jäivät kahden pyörän puristukseen, jolloin heidän ajokkinsa etukate hajosi. He kuitenkin pääsivät nousemaan viidenneksi ja taistelivat palkintopallisijoituksesta. Lähtösuoran päässä nopeuden ollessa reilusti yli 200 kilometriä tunnissa Tero hipaisi jarrua ja revennyt kate pyörähti eturenkaan ympärille, jolloin miehet lensivät täydestä vauhdista kaiteeseen. Tero kolautti päänsä niin kovasti, että kypärä halkesi päälaesta visiiriin saakka ja hän sai pahan aivotärähdyksen. Timo lensi selkä edellä kaiteeseen ja löi myös päänsä pahasti. Seuraava muistikuva hänellä on siitä, kun joku ottaa häntä olkapäästä kiinni ja Timo ihmettelee, miksi hänellä on visiiri auki. Hän laittoi visiirin kiinni ja mietti, mitä on tapahtunut, kun hänen kasvonsa ovat täynnä nurmikkoa ja multaa. Selvittyään tärähdyksestä Timo tajusi tilanteen vakavuuden ja miten helposti heille olisi voinut käydä pahemminkin. Kokemus oli molemmille hyvin pysäyttävä. Timo päätti, että kilpailut olivat hänen osaltaan nyt ajettu. Lisäksi kalusto oli mennyttä, sillä runko oli ensin mennyt poikki kolmesta kohtaa ja lopulta pyörä oli vielä syttynyt palamaan.
Timon lopettamispäätös piti lähes koko vuoden 2003 ajan, hän ei osallistunut RR-kisoihin. Terolle sen sijaan jäi vielä ajohaluja ja hän sai suostuteltua Timon yhteen kotimaiseen kilpailuun, jonka jälkeen Timo oli entistä varmempi päätöksestään tai ainakin siitä, ettei heidän tuntunut enää luontevalta kilpailla yhdessä. Sen sijaan Timo kilpaili jälleen endurossa Seppo Suomisen kanssa. Miehet olivat treenanneet vain kerran ennen kauden alkua, mutta jostain syystä heidän yhteistyönsä sujui aina mallikkaasi pitkänkin tauon jälkeen ja niinpä he pokkasivat kauden 2003 päätteeksi SM-kultaa. Vaikka mestaruus tulikin helposti ilman harjoittelua, arvosti Timo sitä melkein enemmän kuin Pohjoismaiden mestaruuttaan, koska hän oli nyt paljon kokeneempi ja kilpailuissa oli ollut enemmän tekemisen meininkiä.
Vuoden 2004 aikana Timo ei käynyt edes katsomassa kilpailuja. Kilpaileminen jäi kokonaan ja hän aloitti restonomiopiskelunsa vuonna 2005 samaan aikaan, kun Pekka Päivärinta siirtyi kilpailemaan MM-tasolle Road Racingin sivuvaunuluokkaan. Kesken lukuvuoden Päivärinta tiedusteli kauttarantain Timon kiinnostusta lähteä hänen matkustajakseen. Timo ei juurikaan innostunut ehdotuksesta, sillä hän halusi keskittyä opiskeluihinsa. Kun sitten Pekan matkustajana toiminut Aki Aalto loukkaantui kilpailun tiimellyksessä kauden 2006 puolivälin aikoihin, soitti Pekka Timolle ja pyysi tätä nyt henkilökohtaisesti matkustajakseen. Vaikka Timo oli pitänyt kuntoaan yllä koko ajan, minkäänlaista ajotuntumaa hänellä ei ollut, sillä hän oli ollut nyt kaksi vuotta kilpailematta. Timo kuitenkin suostui lähtemään Pekan kyytiin ja miehet suuntasivat Asseniin. He sopivat ennen ensimmäisiä harjoituksia, että ajavat rauhallisesti ja katsovat, mihin tilanne johtaa, sillä eihän heillä ollut mitään kokemusta yhdessä ajamisesta.
Miesten kiertäessä rataa, Timo huomasi, että kyyti alkoi olla kovaa, mutta toisaalta hän ajatteli, että nyt ollaan MM-tasolla, jossa vauhtia tietysti pitääkin olla. Hän kuitenkin tunsi, että hänen oli helppo työskennellä, koska Pekka tasaisen varmana kuskina pystyi pitämään millimetrin tarkasti samat linjat kovassakin vauhdissa. Kymmenen kierroksen jälkeen miehet kurvasivat varikolle. Timo sanoi Pekalle ennen kuin katsoi tulostaulua, ettei tämä tainnut ajaa ihan niin rauhallisesti kuin oli sovittu. Pekka mumisi jotain Timon kävellessä katsomaan tulostaulua, jossa heidän nimensä loisti ylimmäisenä. Timo ajatteli, että huolimatta kovasta vauhdista, meno oli tuntunut mukavalta ja hän ymmärsi, että yhteistyö voisi toimiakin hyvin. Hän huomasi nopeasti, että hän pysyi luottamaan Päivärintaan, eikä hänen tarvinnut pelätä, että mutkiin tultaisiin joka kerta erilailla. Miehet nappasivat heti ensimmäisestä yhteisestä osakilpailustaan kolmannen sija. Timo oli yllättynyt sekä hienosta sijoituksesta, että siitä, että ajaminen oli lähtenyt välittömästi sujumaan niin upeasti. Itsevarmuus kasvoi ja kausi menikin loppuun saakka varsin nousujohteisesti. Pari voitti niin Itävallassa kuin kauden päätöskilpailussa Ruotsissakin, jossa he pääsivät myös juhlimaan MM-hopeaa. Saavutus oli hyvin merkittävä molemmille, mutta päällimmäisenä heidän mielessään oli, että heillä voisi olla mahdollisuudet jopa maailmanmestaruuteen. Kauden päätösjuhlissa Timo sanoikin Pekalle, että jos hän lähtee miehen kyytiin myös seuraavaksi kaudeksi, he voittavat maailmanmestaruuden. Heillä ei ollut mitään muuta syytä ajaa kuin mestaruus.
Kausi 2007 sujui uuden pyörän kanssa varsin hyvin. Miehet vierailivat jatkuvasti palkintokorokkeella ja napsivat voittoja. He tunsivat olevansa koko ajan niskan päällä vastustajiinsa nähden. Alkukauden jälkeen mestaruus alkoi olla jo käsin kosketeltavissa, mutta muutaman epäonnisen osakilpailun jälkeen haaveet murskaantuivat. Etenkin Timolle menetetty titteli oli suunnattoman paha paikka. Koko kaudesta jäi hänelle muutamaksi vuodeksi negatiivinen maku eikä hän osannut vielä silloin arvostaa miesten saavuttamaa toista MM-hopeaa. Timo joutui miettimään jatkamistaan. Toisaalta maailmanmestaruus houkutteli, toisaalta reissaaminen alkoi käydä voimille, etenkin koska hän samaan aikaan sekä opiskeli että kävi töissä. Yleensä miehet lähtivät Suomesta keskiviikkona, ajoivat kisapaikalle ja viipyivät siellä sunnuntaihin, jolloin lähtivät kilpailujen jälkeen takaisin kohti Suomea. Lautta oli yleensä tiistai-aamuna kuuden aikaan kotimaassa ja saman tien Timo suuntasi kahdeksaan töihin. Kiivas tahti vei voimia ja ennen vuoden 2008 ensimmäisiä harjoituksia Timo sanoi Pekalle, että tämä olisi hänen viimeinen kautensa, oli lopputulos sitten mikä vain.
Kausi alkoi jälleen mukavasti ja miehet saavuttivat voittoja heti alusta lähtien. He eivät kuitenkaan olleet niin ylivoimaisia kuin edellisvuonna. He joutuivat tosissaan taistelemaan ja antamaan usein periksi maailmanmestari Tim Reevesille. Silti jostain syystä kokonaisuus tuntui helpommalta kuin edelliskausi, jolloin heillä oli vielä ollut tunne, että heidän piti todistaa paremmuutensa. Tänä vuonna riitti, kun he tekivät parhaansa, he olivat jo näyttäneet taitonsa. Kausi sujui tasaisen varmasti miesten ollessa palkintopallin vakituisia vieraita.
Viimeiseen kilpailuun lähtiessään, kaksikko tiesi, että nyt heillä olisi mahdollisuus toteuttaa vihdoinkin pitkäaikainen unelmansa. Timoa jännitti. Hän tiedosti, että mitä vain voi tapahtua, sillä Saksan mestaruussarjan osakilpailussa Hockenheimissa vain kaksi viikkoa aiemmin Timon kaveri Steve Norbury oli ajanut seinään ja menehtynyt. Timoa jopa vähän pelotti lähteä kisaamaan. Kuolemanpelko jyskytti pään sisällä. Hän kuitenkin sai koottua itsensä kilpailuun ja kun hän laittoi visiirin kiinni, mielessä ei ollut enää mitään häiriötekijöitä. Kilpailu meni juuri miesten suunnittelemalla tavalla. Pekka Päivärinta ja Timo Karttiala kruunattiin Ranskassa Suomen ensimmäisiksi Road Racingin sivuvaunuluokan maailmanmestareiksi!
Timo oli nyt saavuttanut sen korkeimman tittelin, sen saman, joka hänen lapsuusvuosien idoliparillaan Rolf Bilandilla ja Kurt Waltisbergillakin oli. Saavutuksesta teki entistä suurempiarvoisemman se, että Timo oli joutunut vuosikausia tekemään erittäin paljon töitä sen eteen. Seistessään palkintokorokkeella miehellä oli ristiriitaiset tunteet. Hän oli hyvin iloinen haaveiden täyttymyksestä, mutta samalla hän tunsi tyhjyyttä ja haikeutta, sillä tiesi tämän olevan hänen viimeinen hetkensä MM-tasolla. Timo ei kuitenkaan katunut lopettamispäätöstään, sillä kausi oli ollut rankka. Kipinä kilpailemiseen kyti edelleen jossain pään sisällä. Vaikka hän olisi vielä voinut kilpailla, olivat kaikki oheistoiminnat, kuten matkustaminen ja pakettiautossa nukkuminen liian voimia vieviä.
Timo on työskennellyt lähes 20 vuotta kokkina. Jouluna 2011 hän vihdoin sai opiskelut päätökseen ja valmistui restonomiksi. Kilpauran piti olla jo taakse jäänyttä elämää, mutta pian veri veti takaisin radoille. Ennen kauden 2013 alkua Pete Markkula soitti Timolle ja pyysi tätä matkustajakseen ratamoottoripyöräilyn MM-sarjaan. Timolla oli työelämässään sellainen hetki, mikä mahdollisti irtioton ja hän päätti tehdä paluun tositoimiin. Päätöstä ei kauaa tarvinnut miettiä.
Kaksikko kisasi mukavasti koko kauden ajan yltäen parhaimmillaan neljänneksi Unkarin osakilpailun molemmissa erissä. Lopputuloksissa he sijoittuivat seitsemänsiksi Pekka Päivärinnan viedessä mestaruuden yhdessä sveitsiläisen purkkiorjansa Adolf Hännin kanssa. Timo huomasi, että kilpailemiseen oli tullut uudenlaista rentoutta. Hänellä oli jo maailmanmestaruustitteli taskussa, joten enää ei tarvinnut puristaa hampaat irvessä.
Vuodesta 2014 muodostui Timolle puolittainen välivuosi, kun hänen oli tarkoitus palata Pekka Päivärinnan pariksi jo alkukaudesta. Kaksikon osallistuminen MM-sarjaan venyi kuitenkin syksyyn ja he kisasivat vain kahdessa viimeisessä osakilpailussa. Yhteistyö alkoi kuitenkin heti sujua ja kauden päätöksessä Le Mansissa he nousivat podiumille toisen sijan myötä.
Vaikka paluu korkeimmalle tasolle oli onnistunut hienosti, ei Timo enää nähnyt järkeväksi jatkaa kilpailemista MM-tasolla. Varikkoelämä oli edelleen liian raskasta. Hän ei koskaan enää osallistunut ratamoottoripyöräkilpailuihin. Sen sijaan hän ajoi pari kautta harrastemielessä motocrossin sivuvaunuluokassa Mika Hietala matkustajanaan. Kuskina olo purkkiorjan roolin sijaan tuntui Timosta hauskalta, vaikka hän tiedostikin, että hänen vähäisen kokemuksensa myötä kisaaminen oli lähinnä hauskanpitoa ja harrastelua. Tällä kaavalla parivaljakko pokkasi kuitenkin vuoden 2015 motocrossin SM-pronssia.
Vuosi sitten Timo sai perheenlisäystä, jonka myötä ajaminen sai jäädä. Hän voi tulevaisuudessa ajella edelleen harrastusmielessä, mutta kaikkein kovin puristus on nyt jäänyt historiaan. Timo katsoo uraansa hyvillä mielin. Hän sai moottoriurheilusta kaiken, mitä halusi ja viimeiset kisavuodet ovat olleet pelkkää bonusta.
Teksti kirjasta Voittamattomat – Menestyksen salaisuus / Nita Korhonen, 2012
