Renki vai isäntä? Katsastusasia paljastaa ongelman EU-päätöksenteossa

Moottoripyörien määräaikaiskatsastus on hyvä esimerkki siitä, kuinka Brysselissä voidaan ajaa ilmeisen ikuisesti hankkeita, joille ei tunnu löytyvän kovin vahvaa faktapohjaa. Tutkimusten mukaan tekniset viat ovat moottoripyöräonnettomuuksien syynä vain aniharvoin, eikä katsastuksella ja onnettomuuksien määrällä vaikuta olevan oikeastaan mitään korrelaatiota.

Turvallisuusparannuksia olisi siis haettava muualta. Se tiedetään moottoripyöräjärjestöissä, jäsenmaissa ja aivan varmasti myös EU-parlamentissa. Koska jäsenmaat ilmoittivat liikenneministeriensä äänellä, että ne eivät toivo pakollisia moottoripyöräkatsastuksia, vaan haluavat pitää kiinni kansallisesta päätäntävallasta, herää kysymys: miksi asiasta ylipäänsä enää keskustellaan? Siitä huolimatta katsastusjuna se vain puksuttaa kohti uusia käsittelykierroksia.

Euroopan parlamentin liikennevaliokunta päätyi nimittäin hiljattain tukemaan linjaa, joka on selvässä ristiriidassa jäsenmaiden tahtotilan kanssa. Vaikuttaakin siltä, että joillekin EU-tahoille tärkeintä on sääntelyn kasvattaminen ja oman poliittisen vallan korostaminen sivuuttamalla jäsenmaiden näkemykset. Tässä tapauksessa EU löytää moottoripyörien kunnosta olemattoman ongelman, jonka se pyrkii ratkaisemaan lisäämällä sääntelyä, tekemällä viranomaisprosesseista raskaampia ja synnyttämällä kansalaisille uusia kustannuksia.

Toimintamalli on käsittämätön, ja sitä tulisi muuttaa. Jos jäsenmaat toteavat, että keskitetylle sääntelylle ei ole tarvetta, asian valmistelun tulisi päättyä siihen paikkaan. Katsastus ei ole ainoa asia, jossa Brysselistä on pakotettu ”one size fits nobody” -ratkaisua. Missä vaiheessa EU:ssa ymmärretään, että se on jäsenmaita varten, eikä päinvastoin?

Vaikka uskon yhä, että jäsenmaiden faktapohjainen kanta voittaa tälläkin kerralla, historia osoittaa, että katsastus tulee bumerangin tavoin uudelleen pöydälle julkisista varoista palkkansa saavien EU-virkamiesten toimesta. Keskustelu tuntuu heräävän aina reilun vuosikymmenen hiljaisuuden jälkeen, ja harrastajat sekä järjestöt joutuvat taistelemaan samoja tuulimyllyjä vastaan yhä uudelleen suurilta osin vapaaehtoisvoimin. Resurssien epäsuhta osoittaa, että käynnissä on viivytystaistelu ja jos mikään ei muutu, tappio on vain ajan kysymys.

Juuri tämä tekee tilanteesta ongelmallisen. EU:ta ei kehitetä toistamalla kerran (tai useammin) tarpeettomaksi todettuja sääntelyhankkeita niin kauan, että ne saadaan ajettua maaliin. Ehkä todellisiin ongelmiin puuttumisen sijaan on vain helpompi keskittyä omiin ideologisiin ristiretkiinsä kansalaisten elämien haittaamisen parissa.

Petri Suuronen
Päätoimittaja

Teksti on Biken numeron 6/2026 pääkirjoitus.