23 huhtikuun, 2024
Mikään ei ole enemmän amerikkaa kuin muskeliprätkä. Paitsi ehkä muskeliauto. Mutta miten asteikolle sijoittuu muskeliprätkä, johon on otettu vaikutteita muskeliautoista? Lähdimme Kennethin kanssa kuminkäryiselle ristiretkelle ottamaan asiasta selvää.
Autojen puolta pitää vuosimallin 1970 Pontiac GTO, jonka saimme lainaan lukijaltamme. Moottorin tyyppi lienee itsestäänselvyys, kuutiotuumia siinä on tasan 400.
Pyörien lippua kannattelee Victory Judge. Valmistaja kertoo Judgen olevan kunnianosoitus muskeliautoille ja erityisesti Pontiac GTO Judgelle. Moottorin tyyppi on jälleen itsestään selvä, kuutiotuumia on 106.
Mutta voiko pyörää ylipäänsä verrata autoon? Totta kai voi. Ne on rakennettu täysin saman konseptin ympärille ja niiden käyttötarkoitus on sama. Kummassakin tärkeintä on moottori, joka on täysin yliampuvan kokoinen ja tarpeettoman tehokas.
Pisteestä A pisteeseen B siirtymisen sijaan näiden kulkuneuvojen käytössä painottuu näkyminen ja näyttäytyminen, eikä kumpikaan ole ujoille. Molemmat tulevat takuulla huomatuksi, ajoi niillä minne tahansa. Niillä voi merkkailla reviiriä mustilla viivoilla tai peittää lähiympäristön kuminsavuun aina kun sattuu huvittamaan. Ne myös haastavat automaattisesti kenet tahansa liikennevaloissa vierelle erehtyvän kiihdytyskilpailuun. Eikö kuulostakin mainiolta? Niin meistäkin.
Pontiac GTO:ta on yleisesti pidetty ensimmäisenä muskeliautona ja koko genren luojana. Se syntyi vuonna 1964 nuoria hot rod -henkisiä kuljettajia puhuttelevaksi katukilpuriksi. Idea oli yksinkertainen; paljon tehoa, vähän hintaa. Muusta viis.
Tätä taustaa vasten vaikuttaa oudolta, että Pontiacin tuolloinen pääsuunnittelija, John DeLorean, halusi nimetä mallin GTO:ksi kunnianosoitukseksi Ferrari 250 GTO:lle. Se nimittäin oli noin kymmenen vuotta aiemmin yksinomaan kilpakäyttöön valmistettu auto – jopa mallimerkintä tarkoittaa sitä; Gran Turismo Omologato, eli luokiteltu GT.
GTO esiteltiin Pontiac Tempestin erikoismallina, millä suunnittelijat saivat ovelasti kierrettyä valmistajan ohjeen tiettyjen korityyppien moottorin maksimitilavuudesta. GTO nousi heti suureen suosioon ja pian kaikilla amerikkalaisvalmistajilla oli ohjelmistossaan vastaava malli.
Judge esiteltiin vuonna 1969 kilpailijaksi Plymouth Road Runnerille. Samalla GTO suoritti eräänlaisen paluun juurilleen, sillä Road Runner oli edullinen malli, jonka ainoa tarkoitus oli olla nopea varttimaililla. Samaan Pontiac pyrki Judgella. Vuonna 1970, josta meidänkin automme on, GTO sai faceliftin yhteydessä esimerkiksi uuden keulan.
Automme ei tarkalleen ottaen ole Judge, vaikka se on uutena lisävarusteltu käytännössä sitä vastaavaksi. Malliin on ruksattu muun muassa urheilullinen alusta, levyjarrut eteen, lukollinen tasauspyörästö ja close ratio -vaihteisto. Saatavilla olevista lisävarusteista puuttumaan jäävät ram air -ilmanputsari ja konepellin päälle sijoitettu kierroslukumittari. Ei saatavilla olevia puolestaan olivat Tuomarille ainutlaatuiset takasiipi ja tarrasarja.
Mutta miten pärjää GTO omalle tribuutilleen? Victory seuraa tuttua kaavaa: iso moottori asennettuna kompaktiin kulkineeseen. Judgessa renkaita vain sattuu olemaan kaksi neljän sijaan, mikä ei ole lainkaan huono asia.
Judgen ulkonäköön kerrotaan haetun vaikutteita muskeliautoista, ja voimakkaat lokasuojan ja tankin muodot sekä viisipuolaiset vanteet kieltämättä vievät ajatukset 70-luvun taitteeseen. Kromi ei muskeliin kuulu, joten sitä ei liiemmin löydy, mutta mustaa senkin edestä. Anteeksipyytelemättömän tyylin kruunaa eteen jätetty leveä ohjaustanko.
Alkuperäiselle muskelikonseptille Victory on uskoton oikeastaan vain kahdessa suhteessa. Se ei ole erityisen edullinen (samalla koneella varustettu Vegas 8-Ball on selvästi halvempi) ja sen suunnittelijat ovat selvästi ajatelleet myös muuta kuin varttimailin ajamista. Tälle vuodelle malli on saanut muskelihengen vastaiset ABS-jarrut, mutta testimallista sellaisia ei vielä löytynyt.
Olen pienestä pitäen ihaillut klassisia muskeliautoja, mutta käsittämätöntä kyllä, ennen tätä en ole sellaisella päässyt ajamaan. ”Never meet your heroes”, sanovat amerikkalaiset ja sanonta osoittautuu todeksi.
En voi kieltää, etteikö se hyväilisi miehuutta, kun kääntää Pontiac GTO:n virta-avainta ja 350 bensankatkuista hevosta alkaa mylviä konepellin alla. Suupielet kääntyvät hymyyn koko auton heilahtaessa murahtaen, kun painaa kaasua. Eikä voi olla nauramatta, kun kumia polttaessa ei ole lainkaan kiire jarrulle, sillä auto yksinkertaisesti jää sutimaan paikoilleen.
Hymy kuitenkin hyytyy, kun lähtee oikeasti ajamaan. Urheilullinen alusta on lähinnä huono vitsi, ja aivan tavallisissa kaupunkinopeuksissa tuntuu, että auto kaatuu pian ympäri. Jarrujen teho on jotain naurettavan ja säälittävän välimaastosta – hirvittää ajatellakin pysähtymismatkaa huippunopeudesta. Ohjaus on höyhenenkevyt, mutta täysin tunnoton. Asia tuntuu älyttömältä, mutta esimerkiksi risteystä ajaessa ei ole mitään käsitystä siitä, mihin suuntaan eturenkaat osoittavat. Jos GTO:n voi olettaa tyypilliseksi lajinsa edustajaksi, ovat ne huimapäät, jotka muskeliautoilla ovat 60- ja 70-luvuilla kaduilla kilpaa ajaneet, epäilemättä tarvinneet kottikärryt palliensa siirtelyyn.
Positiivisiakin puolia löytyy. Kytkin on kevyt ja vaihteet ovat selkeät – joskin kepin liike on uskomattoman pitkä. Ja joko mainitsin, ettei voima lopu kesken? Lisäksi tehokkaissa vanhan koulun kaasaripeleissä on se oma tuoksunsa, kyllähän te tiedätte. Se analogisen polttoaineensyötön ja osakaasulla rikkaan seoksen hieno tuoksu. Toki kääntöpuolelta löytyy järkyttävä polttoaineenkulutus – myös osakaasulla ajettaessa. Pidempiä täyskaasuvetoja ei uskalla edes ajatella.
Victory Judge on pyritty rakentamaan niin lähelle muskeli-ideologiaa kuin mahdollista. Nykypäivän lainsäädäntö asettaa omat rajoituksensa esimerkiksi melun suhteen, mutta siitä huolimatta ainakin kuvittelen kuulevani Judgen käynnissä aika paljon samaa kuin GTO:n pauhussa.
Käyntiäänen lisäksi Judgen Freedom Twinissä hienoa on rähinäinen luonne ja mahtava vääntö, jota tosin löytyy varsin kapealta alueelta. GTO:n tavoin Judge tuntuu niin toivottaessa lähtevän liikkeelle kuin hidastettuna piirtäen samalla mustaa raitaa asfalttiin komean karjunnan säestämänä. Jos tarkoitus on poistua ripeästi, onnistuu myös se vaivatta, joten liikennevaloista lähdettäessä ei ihan kenelle tahansa tarvitse nöyrtyä.
Victorylle täytyy nostaa hattua, sillä he ovat malttaneet olla laittamatta Judgeen leveää, ajo-ominaisuuksia häiritsevää takarengasta. Pyörä onkin hieman epämuskelimaisesti suorastaan herkkä ajettava – ainakin cruiseriksi. Alusta on jämäkkä, mutta mukava. Lyhyt takajousitus tosin päästää isommat töyssyt läpi ja ajolinjan oppii nopeasti valitsemaan epätasaisuudet minimoivaksi. Ainoa todellinen heikkous, jos sitä sellaisena voi Judgen kaltaisen pyörän kohdalla pitää, on varsin herkästi maahan osuvat jalkatapit.
Jos ajo-ominaisuuksiltaan Judge onkin epämuskelimainen, niin jarrujen osalta valitettavasti pitäydytään lähellä esikuvaa. Yksilevyinen etujarru vaikuttaa alimitoiteltulta ja kahvaa saa puristaa tosissaan. Hommaa ei helpota jarrun tunnottomuus. Tuntuman puute kiusaa myös takajarrua. Erona on se, että takajarrun lukitsee vahingossa todella helposti. Onneksi ABS on nykyään vakiona.
Muskeliteema jatkuu myös vaihteiston ja kytkimen osalla. Kytkintä käyttääkseen tarvitsee nimittäin muskeleita ja vaihteet kytkeytyvät varmasti, fiilikseen mainiosti sopivan kolahduksen säestämänä. Kapean kierrosalueen vuoksi vaihteita joutuu vaihtelemaan jopa yllättävän usein.
Judgen jalkatapit sijaitsevat keskellä ja ohjaustanko edessä, joten ajoasento on etupainoinen olematta kuitenkaan linkkuveitsi mallia V-Rod, ja pienen totuttelun jälkeen se toimii hyvin. Reilummat tangon käännökset edellyttävät voimakasta eteen nojaamista, mutta pyörän käsittely on varsin helppoa.
Tämän parivertailun itseoikeutettu voittaja on Victory. Valmistaja on osannut poimia muskeli-ideologian parhaat puolet ja luoda pyörän, jossa kiteytyy kaikki, mikä esikuvassa on hienoa ilman sen huonoja puolia. Fiilis ajaessa on täysin sama kuin GTO:n ratissa, ja ihmisten päät kääntyvät samalla tavoin Judgen kuin GTO:n suuntaan. Kaiken lisäksi Judgen saa omakseen reilulla 20 000 eurolla, mutta hienokuntoisesta GTO:sta saa tänä päivänä köyhtyä 100 000 dollarin verran.
Kuitenkin kaikki kunnia GTO:lle; ilman sitä ei Victory Judgeakaan olisi. Judgen ja GTO:n tapauksessa kyse on ennen kaikkea fiiliksestä. Jos tuntuu siltä, että haluaa muskeliauton, on sellainen hankittava.
Teksti: Petri Suuronen Kuvat: Valtteri Nygren
