8 toukokuun, 2024
Eipä käynyt kateeksi sitä itävaltalaista toimitsijariepua, joka oli joutunut ratamestariksi jääspeedwayjoukkueiden MM-semifinaalissa Kirchbergin tirolilaiskylässä talvella 1987.
Rata oli kaameassa kunnossa. Se meni sananmukaisesti palasiksi jo ensimmäisten harjoituskierrosten aikana. Ratamestari yritti paikata mitä paikattavissa oli ja aina yhtä huonoin tuloksin. Kun avauspäivän eristä oli ajettu puolet, radalla oli nähty enemmän kaatoja kuin normaalisti kahden kisapäivän aikana yhteensä.
Ratamestarin puolustukseksi todettakoon, että hän oli saanut epäkiitollisen tehtävänsä pyytämättä ja erittäin suurena yllätyksenä.
Alun perin kilpailu piti nimittäin ajaa Kitzbühelin pohjoisessa naapurikunnassa St. Johannissa. Suunnitelmaa jouduttiin muuttamaan, kun muuan St. Johannista kotoisin ollut kuski loukkaantui vakavasti juuri semifinaalin alla. Kisa päätettiin siirtää hygieniasyistä toiselle paikkakunnalle, ja lähin vaihtoehto löytyi parinkymmenen kilometrin päästä Kirchbergistä.
Mutta Suomea edustaneilta Jarmo Hirvasojalta ja Hannu Larronmaalta ei Kirchbergin ratamestarille sympatiapisteitä herunut.
Päinvastoin: muutaman erän ajettuaan suomalaiskaksikko sopi ruotsalaisten kilpakumppaniensa kanssa, että mikäli Suomi ja Ruotsi ovat ensimmäisen kisapäivän jälkeen sijoilla yksi ja kaksi ja siten MM-finaalissa kiinni, he tekevät surkeista olosuhteista vastalauseen ja jättävät toisen kilpailupäivän kokonaan väliin.
Harmi vain, että ensimmäisen kilpailupäivän jälkeen Suomi oli sijalla kolme. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin perua mielenosoitus ja ajaa Kirchbergin perunapellossa toinenkin päivä.
Toisessa kilpailupäivässä riitti vauhtia ja yltiövaarallisia tilanteita. Suomalaisittain päivä huipentui erään, jossa Hirvasoja ja Larronmaa saivat vastaansa umpiluisen parivaljakon silloisesta Tshekkoslovakiasta. Toinen tshekki oli määrätty taklaamaan Hirvasoja hinnalla millä hyvänsä kilpailusta ulos. Hän suoritti tehtävänsä niin perusteellisesti, että Hirvasojan ja hänen itsensä lisäksi hengestään meinasi päästä myös yksi tulilinjalle osunut ratatuomari.
Hirvasoja palasi tajuihinsa ambulanssissa. Hän ponkaisi paareilta ylös, vaati sairasautoa pysäytettäväksi, säntäsi oviaukosta varikolle ja ehti kuin ehtikin vielä uusintaerään.
Kolarin aiheuttanut tshekkikuski diskattiin, ja näin Hirvasojalla ja Larronmaalla oli uusinnassa vain yksi böömiläissoturi vastassaan. Suomalaisten oletettiin hoitavan homman helposti kotiin. Niin olisi varmasti käynytkin, ellei Hirvasoja olisi kaatunut omiin nimiinsä ja aiheuttanut erän keskeytyksen.
Uusinnan uusinnassa ei sitten ollutkaan mukana enää muita kuin Hannu Larronmaa ja yksi tshekki. Larronmaa äityi elämänsä vauhtiin. Kuopiolaiskuski taisteli erävoittoon ja järjesti sitä kautta Suomelle paikan MM-finaaliin Hollannin Heerenveeniin.
Kisan jälkeen suomalaiset pakkasivat tamineensa ja alkoivat valmistautua pitkälle paluumatkalle kotiin.
Ensin he kuitenkin päättivät käydä joukolla syömässä. Illallispöydässä Hirvasoja alkoi kysellä kavereiltaan, että mitä siinä uusintaerässä oikein tapahtui. Miten hän oli voinut kaatua, vaikka hänellä oli ollut niin vankka johtoasema, ettei hän ollut nähnyt koko erän aikana muista kuskeista vilaustakaan?
Kaverit vastasivat, että ei hän mistään johtoasemasta ollut kaatunut. Kaatuessaan hän oli ollut viimeisenä yli puoli kierrosta kilpakumppaneistaan jääneenä.
Illallisen jälkeen suomalaiset siirtyivät autoihinsa ja lähtivät kohti kotia. Ainoa poikkeus oli Hirvasoja, joka pakkautui epähuomiossa saksalaiskuskien kärryyn ja heräsi seuraavana aamuna Berliinissä.
Ei lohjennut Suomelle mitalia jääspeedwayn MM-joukkuefinaalissa Hollannissa 1987. Jarmo Hirvasoja muistelee, että suomalaisten loppusijoitus oli neljäs.
Mutta paljon parempaa oli tulossa. Hirvasoja nousi vuosi vuodelta kohti maailman kärkeä ja räjäytti pankin Göteborgin MM-finaalissa talvella 1990. Tuloksena oli henkilökohtainen maailmanmestaruus.
Mahdollisuuksia olisi ollut useampaankin mestaruuteen, sillä Oulun vauhtiveikko keikkui maailman huipulla koko 1990-luvun ensimmäisen puoliskon. Onni ei ollut kuitenkaan myöten. Seurauksena oli loukkaantumisia loukkaantumisten perään.
Aktiiviuransa Hirvasoja lopetti talvella 1997 Berliinissä ajettuun kutsukilpailuun. Sekin kapina päättyi vakavaan loukkaantumiseen. Tällä kerralla kipeää sai kaularanka.
Siviilityönsä Hirvasoja on rakentanut Hirvas-tekno-nimisen yrityksen ympärille. Kyseessä on yhden miehen paja, joka kehittää ja valmistaa kaiken näköisiä koneita ja laitteita esimerkiksi jätteenkäsittelylaitosten käyttöön.
– Pikkuisen olen yrittänyt laajentaa firman toimintaa moottoripyöräilynkin puolelle, joskin tässä vaiheessa ilmassa on vielä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, 51-vuotias Hirvasoja nauraa.
Moottoripyöriä Hirvasoja harrastaa lähinnä Oulun Brittimotoristien riveissä. Tallista löytyy muun muassa 750-kuutioinen Norton Commando, 955-kuutioinen Triumph Daytona ja 50-vuotias kimppapyörä Norton Manx. Ja hankintalistalla on kuulemma Harrikka.
Hirvasoja sanoo, ettei hurjia tilanteita sisältänyt kilpaura jättänyt hänelle hampaankoloon mitään.
– Ainahan sitä voisi valittaa vaikkapa tuomarityöskentelystä, joka on jätetty luvattoman usein amatöörien käsiin. – Mutta itse lajista minulla on vain hyviä muistoja.
– Olen vasta jälkeenpäin ymmärtänyt esimerkiksi sen, miten kovia urheilijoita venäläiset huippuajajat todellisuudet ovat. Katsoin kerran teeveedokumentin venäläisten tähtikuskien elämästä. Siinä heidän kerrottiin asuvan ja treenaavan 200 päivää vuodesta samassa harjoituskeskuksessa Venäjän jääkiekkomaajoukkueen kanssa.
– Se tieto kohotti kunnioitustani jääspeedwayta kohtaan entisestään. Se myös kohotti omaa itsetuntoani, sillä tiedän, miten vilpittömästi venäläiset aikoinaan arvostivat minua.
Teksti: A.C. Keller
