23 huhtikuun, 2024
Innostuin kuullessani kauden ensimmäisestä ajoreissusta KTM:n uusilla EXC-malleilla. Mukava päästä ajamaan ja neppailemaan, ajattelin. Kuvitelmissani testipaikka muodostui lyhyestä, hiekkakankaisesta radasta, jota ympäri ajaisin lyhyitä settejä pyöriä vaihdellen ja niiden ominaisuuksien poikkeavuuksia tunnustellen. Lopen Endurolle saapuessani sen ympäröimä kangasmetsämaisema tuki osaltaan mielikuvaani päivän kulusta. Kuvitelma kuitenkin mureni, kun reitin pituutta tiedustellessani KTM Nordicin markkinointipäällikkö Kimmo Hurri vastasi uteluuni päivän ajomäärästä napakasti: ”kuuskyt kilsaa”. Just.
Olin toki ajanut enduropyörillä lukuisia kertoja ennenkin, mutta poikkeavaa tällä kertaa tulisi olemaan ajettava maasto. Aiempi kokemukseni oli enimmäkseen motocross-radoilta, soramontuilta ja -teiltä, siis pelkästään helpoksi luokiteltavasta maastosta. Niin sanottuun suomienskaan olin saanut tuntumaa hyvin vähän. Nyt sitä oli luvassa aimo annos, mutta otin tiedon vastaan innolla.
KTM oli tuonut AJETTAVAKSI suurimman osan uudesta EXC-mallistostaan. Riviin oli aseteltu kaksitahtiset 125 EXC, 250 EXC, 250 Freeride, 300 EXC ja 500 EXC sekä nelitahtiset 250 EXC-F ja 350 EXC-F. Näistä 125 EXC ja 250 EXC olivat Six Days -erikoismalleja. Erot tavallisten ja Six Days -mallien välillä ovat komponenteissa ja varustelussa; Six Days -malleissa on muun muassa nelikammiokeula, pehmeämpi satula, pohjapanssari ja liuta muita suojia, erilaiset grafiikat, tietysti oranssiksi anodisoituja alumiiniosia tavallisten harmaiden sijaan ja nelitahtisissa malleissa puhallin jäähdyttimelle.
Päätin Kimmon suosittelemana ottaa homman haltuun aluksi Freeridellä, jota olin jo aiemminkin ajanut – muun muassa viime syksyn vertailussa Freeride 350:n ja Freeride E:n välillä (Bike 4.15) – ja jonka tiesin helpoksi ja mukavaksi pyöräksi lämmittelyyn ja hommaan totuttautumiseen. Kaltaistani lyhytjalkaista kuljettajaa ilahdutti myös se, että Freeride oli 915 millimetrin istuinkorkeudellaan pyöristä matalin, mikä korostuu pehmeän alustan myötä satulaan istuessa. Muut testikuljettajat valitsivat kukin omat pyöränsä, ja ilman jahkailua lähdimme oppaamme Erlandin johdattamana reitille. Jättäydyin suosiolla viimeiseksi, etten tukkisi nopeampien tietä ja että kukin saisi ajaa omaa vauhtiaan.
93-kiloinen freeride ei ole varsinainen tykki 350-kuutioisenakaan, eikä 100 kuutiota pienempi kaksitahtimoottori ole sekään hurjasti ampuva. Yllätyin silti positiivisesti kulkupuolesta ja väännöstä. Ei, en pysynyt kokeneempien kuskien perässä, mutta sillä ei ollut niinkään tekemistä pyörän kanssa: reitti muuttui melko pian kivien, kantojen ja juurien täyttämäksi, varsin haastavaksi poluksi, jota en yksinkertaisesti osannut ajaa kovaa niin, että olisin ollut täysin tilanteen herrana. Myönnän: kokeilin kyllä ajaa kykyjäni kovempaa, mutta tehtyäni pariin otteeseen seudun puu- ja kivilajeihin tarkempaa tuttavuutta päätin ajaa mahdollisimman rennosti.
Freeridellä se on helppoa. Moottori on kaksitahtisuudestaan huolimatta alhaalta vääntävä, ja hankalassakin kivikossa voi edetä yllättävän isolla vaihteella. Jos pyörää ei äänestä tunnistaisi kaksariksi, voisi luulla ajavansa pikkunelaria. Kevyen painonsa ja mataluutensa ansiosta Freerideä on helppo viedä, ja sen tähtääminen juuri oikeaan rakoon on verrattain helppoa. Kaasun antaminen ei ryntäytä pyörää eteenpäin vaan antaa tarvittavaa potkua, jonka siivittämänä pyörä kiipeää hienosti isompienkin esteiden ylitse.
Kovaakin Freeridellä pääsee. Myöhemmin päivällä, kun itse olin jo vaihtanut nelitahtiseen 250 EXC-F:ään, KTM Nordicin Jaro Sihvonen kokeneempana kuljettajana ampui Freeridellä kivikkoista metsäpätkää lujaa pysyen vaivatta muiden kuskien mukana.
Freeriden jälkeen 250 EXC-F:n sarviin hyppääminen selkeyttää hyvin mitä tarkoitetaan, kun puhutaan Freeridestä harrastepyöränä ja EXC-mallistosta ”aitoina” enduroina. Suurin konkreettinen tekijä on alusta: Freeriden pehmeä, uudelle harrastajalle sopiva alusta on kivikkoisella enduropolulla vauhdin kasvaessa varsin nopeasti liian pehmeä, mikä ilmenee muun muassa pohjaamisena hyppyjen alastuloissa.
EXC-malleissa tilanne on eri. Pian pyörän vaihtamisen jälkeen reitille osuneessa patikossa totesin 250 EXC-F:n alustan tuntuman olevan kuin aivan eri maailmasta; ”Tämähän on kuin pumpulilla ajaisi!” taisinkin todeta itsekseni ääneen. EXC:n alusta ottaa epätasaisuudet vastaan kuten enduropyörän kuuluukin, eikä pohjaamisesta ole tietoakaan.
Moottoriltaan 250 EXC-F toimii tuttuun tyyliin. Syheröisillä poluilla ei nelarin väännön ansiosta tarvitse ainakaan noviisin vauhdilla paljon vaihteita vaihtaa: tarpeeksi iso pykälä sisään, että kulkua piisaa suorilla, minkä jälkeen suurimman osan mutkista voi ongelmitta ajaa samalla ja loput pykälää pienemmällä vaihteella. Freerideä 13 kiloa suurempi paino tuntuu korkeamman painopisteen vuoksi hieman ajossa, mutta päivä tai pari treeniä, ja olisin kaksipuolikkaan kanssa samalla taajudella.
Kaasuun vastaavuus on nopeaa, eikä lähtöä tarvitse odotella matalillakaan kierroksilla. Testipäivän loppupuolella se kuitenkin oli hieman liikaa umpipuutuneille käsilleni ja niiden vajavaiselle kyvylle annostella kaasua oikeassa suhteessa, mikä aiheutti muutamia tahattomia lyhyitä ryntäyksiä etenemiseen, joka ei toki muutenkaan ollut sitä tasaisinta suoritusta. Tämäkin asia olisi edes parin ajopäivän ja tuoreiden käsien myötä täysin eri tolalla, eikä sitä voida laskea millään lailla pyörän ominaisuuksiin – ei ainakaan huonoksi sellaiseksi.
kumman sitten valitsisin? Molemmat ovat oivia pyöriä enduron aloittamiseen. Oikeana endurona 250 EXC-F kantaa pidemmälle enskapolkuja tykittävän kuskin harrastuksen kaarta, eikä se jää ”pieneksi” kovinkaan nopeasti – jos jää lainkaan. Freeride on myös huippupyörä, mutta erilaiseen ajoon. Kivikkoisella enskapolulla luukuttamiseen se ei sovi. Se on kuin tehty tutkimusretkiin; nimensä mukaisesti ajettavaksi siellä sun täällä.
Kummallakin pyörällä on siis erilainen ja oma käyttötarkoitus. Itse viihtyisin päivätolkulla koluamassa poluttomia metsä- ja kangasmaita Freeridellä.
Teksti: Tuomo Lampela Kuvat: Tommi Hynnen Photography
