Bild
Seuraava artikkeli

Kukkulan kuninkaat

Toimitukselta
Tänään nousimme lumikasojen välistä tuuliselle huipulle sateen vihmoessa visiiriä. Ketään ei yllättäne, ettemme pysyneet siellä pitkään. 

Aamu alkoi hieman aiottua aikaisemmin, kun hotelli tarjosi pyytämättä aamuherätyksen kello seitsemän. Kun olimme saaneet kammettua silmät auki ja aamiaisen naamaan, olin aikeissa lähteä ostamaan jakoavainta naapurikaupungista Mikan pyörällä, jotta saisin kiristettyä löystyneen ketjun. Kappas kehveliä, pyörien vieressä oli kuitenkin jonkinmoisen remppafirman auto. Pienen saksa-englanti-viittomis-elehtimis -kommunikoinnin jälkeen miehet lainasivat ilomielin työkalujaan, joten ketju saatiin järkevälle kireydelle.

 

Lähdimme siis matkaamaan kohti Itävaltaa ja Alppeja. Tällä kertaa Autobahn oli ikävän ruuhkainen, joten uudet huippunopeusennätykset jäivät tekemättä. Täysissä ajovarusteissa oli myös tajuttoman kuuma, ja juomataukoja oli pidettävä varsin tiheään.

 

Itävallassa suuntasimme suoraan pikkuteille, koska baanaa oli jo tullut ajettua, ja lisäksi Itävaltalaisen vignetin ostaminen ei kitsaita äijiä kiinnostanut. Pikkuteillä ajaminen olikin vaihteeksi paljon mukavampaa. Tiet olivat mainion mutkaisia, jylhät maisemat upeita ja asfaltti hyväkuntoinen. Harmittavasti liikennettä oli aika paljon. 

 

Grossglocknerille saavuttaessa maisemat olivat sanalla sanoen uskomattomat, ja aurinko helli meitä lämpimällä paisteella siitäkin huolimtta, että säätiedotuksessa oli ennustettu iltapäiväksi pienimuotoista monsuunia. Yksi ongelma kuitenkin oli. Meitä ei päästetty tielle. Lipunmyynnin naikkonen sanoi käynnissä olevan pyöräkilpailun, ja meidän pitäisi odotella, että fillaristit pääsevät alta pois. Odotusajaksi kävelimme läheiseen ravintolaan lounaalle. 

 

Siinä syöpötellessä nousi voimakas tuuli ja taivaalle alkoi kerääntyä tummia pilviä. Ei vielä satanut, kun pyöräilijät olivat viimein pyöräilleet ja pääsimme reitille, mutta ei se kaukanakaan ollut. Saimme vetää muutaman kilsan kuivalla, mutta oli tie kosteanakin melkoinen elämys. Näin korkeanpaikankammoisen näkökulmasta tien seuraminen oli maisemia huomattavasti mielenkiintoisempaa, mutta silti, mitä sivusilmällä ehdin vilkuilemaan, voi jestas, millainen paikka. Suorastaan uskomattoman jylhää ja mahtavaa maisemaa, eikä sadekaan oikeastaan haitannut, sillä sen kylkiäisinä saimme pilviin komeasti verhoutuvat vuorenhuiput. 

 

Kävimmepä vielä reitin varrelta löytyneen Edelweissspitzen huipulla, olikos sillä korkeutta 2570 metriä tai jotain sinne päin. Tuossa korkeudessa ilma alkoi olla jo niin ohutta, että huomasi, kuinka pienikin fyysinen rasitus (rappusten nousu) hengästytti pitkäksi aikaa. Vuoren huipulla oli myös hotelli, jonne majoittautuminen tuntui kieltämättä houkuttelevalta, mutta majapaikka oli varattu jo toisaalta. 

 

Ja sinne toisaalle oli matkaa vielä 70 kilometriä, kun Grossglockner oli jätetty taakse. Kaikeksi onneksi alkoi satamaan, toki edelleen ennustuksia vähemmän. Kun vihdoin pääsimme kylään, jossa majoituksen piti sijaita, huomasimme, ettei GPS osannut ohjata meitä oikeaan paikkaan. Ehkä siitä johtuen, että GPS:n kartassa kaikki osoitteet ja kadut olivat "Dort" jotain. Osoitteita Dort 82:kin oli pikaselauksella ainakin pari. No, majoitus kuitenkin löytyi. Hieman kyllä kismittää, että hävisin kivi-paperi-saksissa, ja jouduin sohvamajoitukseen.

 

Majoitus on huoneistohotellissa, joten käytössämme on keittiö. Tarkoitus oli käydä hakemassa kaupasta ruokaa ja kokkailla itse, mutta kaupat olivat menneet juuri kiinni, kun saavuimme. Siispä menimme eteen sattuneeseen pizzeriaan, jossa oli paitsi mainiot lätyt, myös tämän illan paikallinen olut, nimittäin Gösser Falkenbräu. Kyseessä on maukas ja täyteläinen olut, joka on varmaankin omimmillaan juuri ruokaa alas huuhtoessaan. Varsin hyvä tuttavuus tämäkin. 

 

Huomenna olisi edessä Italia. Mitähän siellä keksitään?

Hei!

Ymmärrämme, että käytät adblockeria, mutta toivottavasti voit sulkea sen sivustomme osalta. Mainokset ovat perusedellytyksenä sille, että voimme ylläpitää sivustoa.