Newfoundlandista Montrealiin

Sadan päivän RTW
Toinen etappi takana ja Eurooppa siintää edessä. Eikä hetkeäkään liian aikaisin.

23.047km ja 2½ maanosaa takana. Edessä vielä kotimatka Lissabonista Portugalista Suomeen. Pakko on sanoa, että vaikka matka on ollut upea, kotiinpaluu ei tule yhtään liian aikaisin. Lähes jatkuvien niskakipujen lisäksi kankku alkaa olemaan siinä kunnossa, että enemmän taidan ajaa jalkoja roikottaen kun kannat tapeilla, hahaa! Seisoviltaan tapeilta ajaminen kun ei hieman liian lyhyiden käsieni vuoksi pitkässä juoksussa (tai ajossa tässä tapauksessa...) oikein tahdo luonnistua. Ja sitä paitsi marjat odottavat kotona keräämistään!

 

Viimeisen viikon aikana teimme mieheni Ollin kanssa visiitin Newfoundlandin tai kuten paikalliset sitä kutsuvat, Newfien saarelle. Ollilla oli siis allaan New Yourkista vuokrattu Harley Davidson FatBob, jota mitä ilmeisimmin ei niin tämänkaltaiseen matka-ajoon ole tarkoitettu. Mutta pyörä oli ainoa, joka vuokraamolla oli antaa näin pitkäksi aikaa, joten valinnanmahdollisuuksia ei oikein ollut. Kilometrejä tästä ekstrakieppaisusta tuli kaikkineen 3855. Tänä aamuna Olli lähti paluumatkalle kohti itärannikoa ja minä jäin Montrealiin odottamaan lentoa Lissaboniin. Intensiivisen putsausepisodin jälkeen kävimme tiputtamassa Ransun eilen lentokentälle rahtia varten. Pyörässä kun ei saa sääntöjen mukaan olla ötökän ötökkää ja muutenkin pitää olla kurat putsattuna. Koska tällä lentomatkalla pyörään ei saanut jättää mitään tavaraa, odotan mielenkiinnolla lentoyhtiön reaktioita, kun täydessä ajovarustuksessa huomenna marssin koneeseen. Pitäisiköhän laittaa ihan kypärä päähän :)

 

Kaikkea on ehtinyt sattua ja tapahtua Nova Scotialta lähdettyä. Newfiessä, Gros Mornen kansallispuistossa näin elämäni ensimmäisen valaan ja lukuisan määrän kotkia. Butter Potin luonnonpuistossa taas saimme vieraaksi Vekaraksi nimeämäni vikkelän mutta tuttavallisen maaoravan. Terra Novan kansallispuistossa taas pikkuiset punaoravat ( red squirrel – kotoista oravaamme selkeästi pienempi) olivat jatkuvasti kiinnostuneina tutkimassa laukkujemme sisältöä. Kirsikat meinasivat lähteä parempiin suihin! Täytyy muuten vielä kehua paikallisten luonnonpuistojen cämppärijärjestelmää. Huoltorakennuksilla varustetuilla alueilla jokaiselle majoittujalle on varattuna oma yleensä puuston ympäröimä pikku tontti ja varustukseen kuuluu aina oma kiinteä pirttipöytämäinen kalusto ja tulipaikka. Tämä tietenkin rajoittaa majoittujien määrää mutta konsepti on mitä toimivin. Suosittelisin Suomeenkin!

 

Yksi koko matkani ylivoimaisesti surullisimmista kohtaamisista oli mitä ilmeisimmin rekan kanssa yhteen ottanut mustakarhu, jonka näimme Perth-Andoverissa, New Brunswikissa. En varmaan koskaan unohda vielä elossa olleen karhun kuolemaan alistunutta katsetta. Ensimmäistä kertaa elämässäni näen luonnovaraisen karhun ja sitten sen pitää tapahtua näin. Jäimme Ollin kanssa vielä hetkeksi odottamaan, että takanatulleesta autosta soitettiin apua. Meillä kun ei oikein ollut käsitystä, miten tällaisessa tilanteessa pitää toimia.

 

Em. pikkukaupunkiin, Perth-Andoveriin päädyimme varsin erikoisella tavalla. Olimme ajaneet reissun tähän asti pisimmän päivämatkani 816km North Sydneystä kohti Quebeqiä ja koska kello alkoi jo lähetä iltakahdeksaa, vedimme sivuun kauppareissua varten. Kaupan edessä istui paikallisen food bankin (ruokapankki) avustustyöntekijöitä. Ollin mentyä kauppaan, jäin hetkeksi aikaa vaihtamaan ajatuksia näiden erittäin tärkeätä työtä tekevien ihmisten kanssa. Kun sitten hieman myöhemmin tulimme ulos kaupasta, he kysyivät, missä olimme ajatelleet majoittuvamme sen yön. Lähes samaan hengenvetoon he nimittäin totesivat, että ”we have a guestroom in the basement and you are most welcome!”. Niin toteutui tämän reissun ensimmäinen extempore kotimajoitus. Mitä suurimmat kiitokset Kip ja Mieke Demmingsille! Edellisen yön laivan lattiamajoituksen jälkeen oma huone, oikea sänky ja kylppäri tuntuivat juhlalta. Oli myös äärimmäisen mielenkiintoista kuulla Hollannista kotoisin olevan, v. 1980 Kanadaan muuttaneet Mieken ajatuksia kotimaansa ja Kanadan eroista ja yhtäläisyyksistä.

 

Paikallinen matkailuautokulttuuri jaksaa hämmästyttää. Pääasiassa Chevrolet Silveradoihin kiinnitetyt valtavankokoiset ”asuntovaunut” ovat erittäin yleinen näky missä tahansa liikkuukin. Osalla taas on  linja-autolta näyttäviä hehtaarilukaaleita, joiden perässä sitten vielä kiikutetaan henkilöautoa. Kyllä Ameriikassa kaikki on oikeasti suurta! Jos en vielä ole muistanut mainita, niin moottoripyöräkanta on toki erittäin Harrikkavoittoista mutta paljon muitakin pyöriä näkee tien päällä aina kyykkypyöristä matkaenskoihin. Oma pikku Ransuni sen sijaan herättää huomiota lähes kaikkialla matkamotoristien keskuudessa. Kyseistä pyörää kun ei tänne ole tuotu mutta koska osa on tietoinen tällaisen kulkupelin olemassaolosta, ovat kovasti kiinnostuneita Ransun ominaisuuksista. Myös esim. rengasvalinnat ovat yleinen keskustelunaihe.

 

Tekniikka on aiheuttanut hieman päänvaivaa viime aikoin. Spot-satellittipaikantimeni on alkanut kiukuttelemaan ja pattereita saa olla koko ajan vaihtamassa. Lisäksi Canonin ixus kamerani sanoi kummallisesti yht´äkkiä irti työsopimuksen ja hetken kännykkäkuvaamisen jälkeen päädyin pienentämään reissukukkaroa Canonin SX 170 IS:llä. Varsin mainio vekotin, koska nyt innokkaalla luontokuvaajalla on moninkertainen zuumi aiempaan nähden. Lisäksi kompaktit mitat mahdollistavat säilyttämisen tankkilaukun etutaskussa, josta sen näppärästi saa aiempaan malliin tarvittaessa hyvinkin nopeasti esille. Ransun kanssa ongelmaksi muodostui hulppea polttoaineenkulutus. Ajoittain jo yli seitsemän litran kivunnut keskikulutus aiheutui mitä todennäköisimmin monen asian yhteisvaikutuksesta. Pyörivä voimakas tuuli, hirmuisen pitkät ylämäet, highwayllä hieman tavallista korkeampi keskinopeus sekä etanolilla maustettu bensa tekivät tehtävänsä. Kun sitten löytyi huoltoasemaketju, joka myi etanolitonta polttoainetta ja keskinopeus pudotettiin sataan, myös kulutus muuttui normaaliksi n. 5,5 litraksi / 100km.

 

Eilen tapasin ensimmäistä kertaa matkani aikana ihmisen, jonka tunsin entuudestaan ja joka asuu kohdemaassani. Hyvinkään ort.kirkon väki varmaan muistaakin 2000-luvun puolivälissä noin 1½ vuotta Hyvinkään kirkolla ahkerasti vierailleen kanadalaisen koptikristityn Robert Botrosin. Konecranesilla siihen aikaan työskennelleen ja Hyvinkäällä työkomennuksella olleen Robin ja hänen perheensä tapaaminen oli hetki, jota olin odottanut yli kahdeksan vuotta.

 

Huomenna siis kohti Eurooppaa ja Lissabonia. Tavoitteena on ajella kotiin viikolla 34 ja päättää matka Latoajo kokoontumisajoon Kurikkaan 22 – 24.8. Kunhan vain kaikki menee yhtä mallikkaasti kuin tähänkin asti!

 

”Kauas on pitkä matka ja painava on raskas kantaa”          

(partiojohtajien jatkokurssin KO-GI leirillä v. -90 opittua... terveisiä lintukansalle!)

Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi

Ilmainen uutiskirje!

Tilaa uutiskirjeemme ja pysyt kartalla siitä, mitä moottoripyöräilyn saralla tapahtuu.

Voit lopettaa uutiskirjeen tilaamisen koska tahansa. Emme luovuta osoitettasi muille tahoille.

Sulje Tilaa uutiskirje: