Vuoden 2016 Harley-Davidson

Koeajo

Pyörien kustomointi elää jälleen kerran renessanssiaan. Rakentelukulttuurin isä ja äiti, Harley-Davidson, korostaa Dark Custom -malliston sopivuutta aihioksi.

Tutkiessani Harley-davidsonin lehdistömateriaalia barcelonalaisessa hotellissa ennen mallistoesittelyä, osuu silmiini merkin lisävarustetarjontaa käsittelevä 44-sivuinen luettelo. Se on päivätty 15. kesäkuuta 1915. Luettelosta löytyy muun muassa valoja, laukkuja, satuloita, ajovarusteita sekä asusteita. Kyseessä on uusi painos Harleyn ensimmäisestä varusteluettelosta, joka on sata vuotta sitten ollut antamassa lähtölaukausta sille, että Harley-Davidsonista on muodostunut sellainen kustomoinnin ikoni, mikä se tänä päivänä on. 
Harley-Davidson syleilee rakentelukulttuuria myös vuoden 2016 mallistollaan, jonka perusta on pelkistetyt Dark Custom -mallit. Nämä pyörät ovat yksinkertaisia, rakenteluaihioina toimimaan tarkoitettuja malleja – miksi esimerkiksi panostaa kalliiseen erikoismaalaukseen, jos ostaja joka tapauksessa maalauttaa pyörän mielensä mukaiseksi heti tilaisuuden tullen? 
Vuodelle 2016 H-D on päivittänyt mallistoaan suhteellisen reippaasti. Sportster-mallien, Iron 883:n ja Forty-Eightin, päivitysten lisäksi tärkeimpinä uutuuksina voidaan pitää Softail S -malleja. Lisäksi Road Glide Ultra tekee paluun parin vuoden tauon jälkeen 103 Twin-Cooled -moottorilla varustettuna. Muun malliston osalta päivitykset liittyvät lähinnä ulkoasuun, mukavuusvarusteisiin (esimerkiksi Softail-mallit on varustettu vakionopeudensäätimellä)  ja ergonomiaan. Tällä kertaa koeajossa keskitytään Dark Custom -teeman mukaisiin Sportstereihin ja isolohko-Softaileihin.

Iron 883 on tutun pikku-Sporan pelkistetty malli, joka on tulevalle vuodelle varustettu uudella jousituksella. Eteen on asennettu cartridge-haarukka ja takaiskunvaimentimiin on tullut jousen esijännityksen säätö. Tyylinsä suhteen malli pysyy entisellään, tunnusomaista ovat esimerkiksi matala dragbar-ohjaustanko, yhden istuttava tuck’n’roll-satula sekä kaksi lyhyttä äänenvaimenninta. 

Myös isoveli, 1202-kuutioinen Forty-Eight on saanut päivitystä jousitukseen. Entistä leveämmässä keulassa majailee nyt 49-milliset haarukan putket ja takaa löytyy esijännityksen säätö. Uutta ovat myös magnesiumvanteet ja kuljettajan takamusta hellivä soolosatula. Vanhaa tuttua on tunnusomainen peanut-tankki.
 
ehkä kutkuttavimmat uutuusmallit ovat Softail Slim S ja Fat Boy S. Mallien ulkoasua on muokattu krominkiiltoisesta mustanpuhuvaksi. T-Fordin värikarttaa lainanneesta Fat Boy S:stä poiketen Softail Slim S:n saa mustan lisäksi armeijahenkisessä värityksessä. Merkittävin muutos ei kuitenkaan liity ulkoasuun, vaan moottoriin. 110-kuutiotuumainen Screamin’ Eagle nähdään nyt ensi kertaa muissa kuin CVO-malleissa.  Harley-Davidsonin edustajat kertovat S-mallien olevan rajoitettuna eränä valmistettavia erikoismalleja, mutta historiaan peilaten ei tuntuisi kaukaa haetulta, että kyseessä olisi valmistajan markkinakokeilu: joko 110B ilmestyy jatkossa moniin muihinkin malleihin, tai sitten se palautetaan CVO:n yksinoikeudeksi.   

Koeajo alkaa kaupunkikierroksella Barcelonan kesäillassa. Kaupungissa nopeudet eivät juuri nouse, ja Iron 883:n takasylinteri ja öljysäiliö tuntuvat tuottavan lämpöä kuumaan kesäiltaan hieman liiankin kanssa. Siitä huolimatta, että kaupungissa matelu tuntuu tuskalliselta ja mieli tekisi päästä avoimelle maantielle nauttimaan viilentävästä ilmavirrasta, saan pian huomata kaupungissakin ajamisessa olevan puolensa. Parinkymmenen Harley-Davidsonin letka kääntää nimittäin päitä erittäin tehokkaasti. Ihmiset vilkuttavat, hymyilevät ja pysähtyvät ottamaan kuvia, kun ajamme ohi. Vilkuttelevat señoritat eivät valitettavasti hyppää kyytiin kehotuksestani huolimatta (eihän Ironissa ole takapenkkiäkään), mutta silti saan ymmärrystä siitä, mikä merkin harrastajia Harley-Davidsoneissa viehättää. 
Seuraavan päivän maantielenkillä vakiovarusteltu Iron vaihtuu matalalla ohjaustangolla varustettuun versioon. Etukeno ajoasento houkuttelee välittömästi räppäilemään, ja pieni Sportster taipuu vuoristomutkiin nöyrästi. Uudistettu jousitus toimii hyvin suhteessa pyörän vauhtivaroihin – tien pinta on tosin erinomainen – ja luonteikas moottori on suhteellisen pienestä tehostaan huolimatta hauska ajettava syheröisillä vuoristoteillä.
Parhaiten Iron 883:a kuvaava sana on ”tasapainoinen”. Se ei suoraan sanottuna ole miltään osin huippuluokkaa, mutta ominaisuudet toimivat hienosti yhteen, ja kokonaisuus on tässä tapauksessa selvästi enemmän kuin kuin osiensa summa.

Päivitetyistä sportstereista kookkaampi, Forty-Eight, ei fiilikseltään poikkea merkittävästi pienemmästä Ironista. Vakiotangolla varustettuun Ironiin nähden suurimman eron ergonomiaan tekevät Forty-Eightin eteen sijoitetut jalkatapit, vaikka myös satula on selvästi matalampi. Tukeva, 16-tuumainen eturengas tuo muuten siron pyörän profiiliin vantteruutta. 
Ajettaessa Forty-Eight on positiivisessa mielessä varsin ristiriitainen kokemus. Se ei ole kevyt, mutta massaa ei juuri huomaa, sillä painopiste on matala. Lisäksi pyörän suhteellisen pieni fyysinen koko hämää kuljettajaa. Tosiasiat palautuvat mieleen, kun kääntää kaasua. 1 202-kuutioinen moottori alkaa nimittäin vaihtaa maisemaa kiihkeään tahtiin tunnusomaisen papatuksen säestämänä. Reippaan väännön ansiosta ajaminen myös rennosti nautiskellen on oikein mukavaa. 
Tuhdin eturenkaan ja eteen sijoitettujen jalkatappien vuoksi Forty-Eight ei ole Ironin veroinen ilopilleri mutkateillä, vaikka senkin päivitetty alusta toimii tarkoituksessaan oikein hyvin. Ajotuntumaltaan Forty-Eight olisi parhaimmillaan rauhalliseen fiilistelyyn loivempien mutkien tiellä, mutta humoristisen pieni tankki asettaa rajoituksensa sille, kuinka etäälle lähimmästä bensa-asemasta uskaltaa eksyä.
Siispä Forty-Eight on hot rod nimityksen varsinaisessa merkityksessä. Makea ulkonäkö, iso moottori ja paljon voimaa, mutta epäkäytännöllinen oikeastaan mihin tahansa kuviteltavaan käyttöön. Kukapa sellaisesta ei pitäisi?    
  
Pyörä kasvaa entisestään, kun hyppään Fat Boy S:n puikkoihin. Jo perusmallinen Fat Boy on todellinen äijäpyörä; kelpasihan se T101:n ajopeliksi elokuvassa Terminator 2. Kaikki Fat Boylle tunnusomainen, kuten leveä keula ja levypyörille kietaistut paksut renkaat, ovat tallella, mutta käytännössä vanteen kehiä lukuunottamatta mustanpuhuviksi muuttuneina. 
Matala satula on mukava, jalat hakeutuvat luontevasti eteen viedyille astinlaudoille, ja leveä ohjaustanko antaa hyvän hallinnan tunteen. Silti mallin paino tekee itsensä tiettäväksi erityisesti hitaasti ajaessa – toki massan huomaa myös vauhdissa, mutta kurssi muuttuu jopa yllättävän ketterästi. Vaikka pyörä ei muutoin reipasta mutka-ajoa protestoikaan, ovat kallistusvarat niukat ja astinlaudat raapivat herkästi maata. 
Kookas Screamin’ Eaglen moottori vääntää mukavasti, ja pyörä on parhaimmillaan letkeässä väännöllä ajamisessa, tosin myös reipas kaasun kääntely saa kasvot hymyyn.
Rento, mutta väkivahva Fat Boy S on omimmillaan highwaylla kohti auringonlaskua ajettaessa – ainakin, jos ilmavirta ei häiritse. Tällä kertaa koeajetuista malleista se on sitä paitsi ainoa, jossa on matkustajan istuin, joten liftareitakin sopii kerätä tien poskesta kyytiin.  

Softail Slim S on hyvin samankaltainen tuttavuus kuin Fat Boy S, ovathan pyörien rungot ja moottorit samanlaisia – tosin Softail Slim S:n moottorin ilmoitettu vääntö on hieman Fat Boyn vastaavaa suurempi, ja mittojen mukaan Softail Slim S on pienempi ja matalampi.
Satulassa erot ovat minimaaliset. Ohjaustanko on aavistuksen matalampi ja yhden istuttava satula häviää mukavuudessa, jonkin verran Fat Boy S:n vastaavalle. Mallille paperilla luvattu lisävääntö jää suhteellisen lyhyellä koeajolla huomaamatta. 
Malleilla on painoeroa 12 kiloa, minkä ei yli 300 kilon massassa juuri uskoisi tuntuvan. Softail Slim S vaikuttaa kuitenkin kääntyvän Fat Boytä herkemmin mutkiin, mistä kiittäminen lienee keveyden sijaan kapeampaa rengastusta. Harmittavasti Softail Slim S:n matalat astinlaudat osuvat vielä Fat Boynkin vastaavia herkemmin tonttiin.
Softail Slim S:n paras valttikortti on tyyli. Makuasioista ei tunnetusti voi kuin kiistellä, mutta bobber-henkisine lyhyine lokasuojineen ja tummanpuhuvine ulkoasuineen erityisesti armeijahenkiseen väritykseen yhdistettynä Softail Slim S on rakenteluaihioiksi suunnitelluista Dark Custom -malleista mielestäni eniten ”valmis”. Toisin sanoen; keksin Softail Slim S:stä vähiten muuttamista tai rakentamista vaativia kohteita.  

Milwaukeessa on tutkittu tarkasti, mitä asiakkaat pyöriltään haluavat, ja Dark Custom -mallisto on suunniteltu sen pohjalta. Lähes jokaista Harleyta customoidaan ainakin jonkin verran, joten valmistajan ajatus tarjota yksinkertaisempia malleja aihioiksi on looginen. 
Samalla ei voi kuin ihailla Harley-Davidsonin markkinoinnin ja brändäyksen erinomaisuutta. Harleytahän sanotaan leikkisästi maailman kalleimmaksi puolivalmisteeksi, mutta se, että valmistaja voi itse kertoa saman ja saa täyden hyväksynnän, on todella ihailtava 
suoritus – sellainen, johon muutkin valmistajat ovat viime vuosina alkaneet pyrkiä. 
Ollakseen rakenteluaihioiksi tarkoitettuja malleja ovat Dark Customit kuitenkin upeita ja karismaattisia moottoripyöriä, jollaisella voi aivan hyvin ajaa, vaikka customointi ei kiinnostaisi pätkääkään.  

Teksti: Petri Suuronen Kuvat: Harley-Davidson

Kirjaudu tai rekisteröidy kommentoidaksesi

Ilmainen uutiskirje!

Tilaa uutiskirjeemme ja pysyt kartalla siitä, mitä moottoripyöräilyn saralla tapahtuu.

Voit lopettaa uutiskirjeen tilaamisen koska tahansa. Emme luovuta osoitettasi muille tahoille.

Sulje Tilaa uutiskirje: